Vanha kemian laboratorio Hietalahdessa

1870-luvulle tultaessa Suomessa seurattiin jo tarkoin teknillisen korkeakouluopetuksen kehitystä saksalaisella kielialueella, ja Helsingin Teknillinen reaalikoulu muutettiin 1872 Polyteknilliseksi kouluksi. Toiminnan nopea kasvu ja uudenaikaisten teknillisten osastojen vakiintuminen johtivat pian Litoniuksen talon muuttumiseen liian ahtaaksi kotipaikaksi oppilaitokselle.

Litoniuksen talon piharakennuksessa sijainneet mekaaninen ja kemiallis-teknillinen työpaja olivat jo 1850-luvun lopulle tultaessa auttamatta vanhanaikaisia. Kun samaan aikaan Saksasta levisi saksalaisten tekniikan opettajien aate, jonka mukaan työpajatoimintaa ei lainkaan korkeakouluopetuksen yhteydessä tarvittu, työpajat siirrettiin kokonaan manufaktuurijohtokunnan ja myöhemmin tieteellisten seurojen hallintaan, ja niiden laitteet myytiin muille oppilaitoksille.

Kemiallisen laboratorion välineistö oli 1960-luvulla olemassa lähinnä puhallusputkilaitteiston käyttöön harjaannuttamista varten. Vuoden 1865 laboratoriosäännössä luetelluissa kemiallisissa kokeissa käytettyinä välineinä mainitaan uutuutena tulitikut. Laboratoriossa oli myös kaksi käsipyyhettä, alkoholilamppu ja rikkivetyaparaatti. Alkoholia ja suodatinpaperia oli riittävästi joka oppilaalle, minkä lisäksi vahtimestarilta sai laseja ja posliinia halpaan hintaan. Lakmuspaperi pidettiin opettajan valvomassa lukitussa kaapissa.

Kemisteille tutuksi tullut Plattnerin puhallusputkilaite on kuvattuna teekkarien alkuperäisessä lipussa ja kokardissa.

Harjoitukset labratorioissa takaisin opetusohjelmaan

Jo 1860-luvun lopussa tehtiin suunnitelmat uuden, oman rakennuksen hankkimiseksi oppilaitoksen käyttöön. Suunnitelmien täsmentyessä lähetettiin arkkitehti Frans Anatolius Sjöström, joka pätevöityi tehtäväänsä oppilaitoksen arkkitehtuurin opettajana, Saksaan tutustumaan uusimpiin oppilaitosrakennuksiin. Uudisrakennuksen piirustukset valmistuivat 1874, ja työt Hietalahdentorin laidalla sijaitsevalla tontilla saatiin valmiiksi kolme vuotta myöhemmin.

Vaikka Polyteknillisen koulun opetusohjelmaan eivät laboratoriotyöt varsinaisesti kuuluneetkaan, jo 1879 Suomessa oli otettu askel takaisin tekniikan opetusmenetelmissä. Polyteknillistä Opistoa perustettaessa opetusohjelmaan kuuluvaksi ilmoitettiin myös ”harjoitukset laboratorioissa, piirustussaleissa ja kedolla, asianomaisten opettajain johdolla”. Sjöströmin uudisrakennukseen sijoitettiin sekä kemiallinen että fysikaalinen laboratorio. Laboratoriorakennus oli sijoitettuna erilleen päärakennuksesta, sen sisäpihalle.

Senaatti antoi jo 1875 yhteensä 5 000 markan määrärahan laboratorioiden varustamista varten. Laboratorioiden rakennustyöt uudessa, omassa rakennuksessa alkoivat heti muuton jälkeen. Kemiallisen laboratorion työpisteisiin vedettiin kaasuputket vuoden 1878 alkaessa, verstaaseen ja luentosaliin hieman myöhemmin. Fysikaaliseen laboratorioon saatiin vesijohto saman vuoden elokuussa ja luentosali varustettiin tuuletusikkunoin vuoden lopulla. Vuoden 1879 lopulla pienen laboratoriohuoneen seinät ja katto maalattiin mustaksi optisten kokeiden suorittamista varten.

Pommit koituvat laboratorion tuhoksi

Kemian laboratoriotilat jäivät kuitenkin ahtaiksi jo 1890-luvulla. Laboratoriorakennusta laajennettiin vuosisadan vaihteessa, mutta jo 1898 avattiin vanhan laboratoriorakennuksen taakse niin kutsuttu uusi kemian laboratorio, joka merkitsi uuden aikakauden alkamista teknillisen kemian tutkimukselle ja opetukselle. Vanhaan laboratoriorakennukseen sijoitettiin tämän jälkeen kemian osaston kirjasto.

Vanha kemian laboratorio vaurioitui pahoin marraskuun viimeisenä päivänä Talvisodan alkaessa Neuvostoliiton ilmavoimien pommittaessa Helsinkiä. Rakennus kuitenkin korjattiin vielä. Se tuhoutui lopullisesti helmikuun 1944 ilmapommituksessa. Kantavat rakenteet olivat nyt romahtaneet ja kirjastosta oli jäljellä vain paikalleen hiiltyneitä opuksia. Välirauhan solmimisen jälkeen sen tilalle nousi J. J. Sirénin piirtämä nelikerroksinen funktionalististyylinen laboratoriorakennus.

Kirjoittaja: Panu Nykänen

Uusi kemia

Suomessa seurattiin 1880-luvulla kemian tieteen kehitystä tarkasti. Vaikka suomalaisia korkeakoulukemistejä olikin vähän, ammattikunnan yhteydet Pietariin ja Berliiniin olivat kunnossa. Tutkijoiden vuosittaiset matkat Euroopan ydinalueille olivat lähes pakollisia, ja julkaisut kemian tunnetuissa sarjoissa tavanomaisia. Vuosisadan lopulle tultaessa Saksassa kehittynyt tapa käyttää opetus- ja tutkimuslaboratorioita yliopistokoulutuksen yhteydessä tuli Helsinkiin tuoreeltaan.

Filosofian tohtori Henrik Alfred Wahlforss, joka vastasi kemian opetuksesta Polyteknillisessä opistossa, itse A. E. Arppen, Wöhlerin ja Beilsteinin oppilas, käynnisti hankkeen nykyaikaisen kemian opetuslaboratorion rakentamiseksi Hietalahteen 1890-luvun alussa. Kimmokkeena hankkeella oli Aleksanterin yliopiston vanhan laboratorio- ja kokoelmarakennuksen Arppeanumin viereen vuonna 1887 Hallituskadulle valmistunut uusi kemian laboratorio, jonka yliopisto rakensi Edvard Hjeltin suunnitelman mukaisesti.  Polyteknillisen Opiston Opettajakollegio teki 21. helmikuuta 1895 esityksen lisärakennuksen rakentamiseksi vanhan kemian laboratorion viereen.

Kielteinen vastaus saatiin miltei paluupostissa. Oppilaitoksen johtajan Ernst E. Qvistin mukaan kielteinen päätös johtui samaan aikaan käydystä keskustelusta korkeimman maatalousopetuksen liittämisestä Polyteknillisen Opiston ohjelmaan.

Maatalous-metsätieteellinen tiedekunta vauhdittaa laboratoriosuunnitelmia

Maatalouden tuotantomenetelmien nykyaikaistaminen oli yksi maan kohtalonkysymyksistä. Asiaan liittyi myös metsätalouden opetuksen ja Evon metsäoppilaitoksen kohtalo, joka liittyi suoraan puunjalostusteollisuuden toimintaan vaikuttaviin seikkoihin. Evon metsäoppilaitoksen ohjelmaan oli alusta lähtien kuulunut puukemian tutkimus. Tämä oli 1880- ja 1890-luvuilla myös Polyteknillisen Opiston kemistien suuren huomion kohteena.

Kun päätös maa- ja metsätalousopetuksen jäämisestä Aleksanterin Yliopistoon perustettavan maatalous-metsätieteellisen tiedekuntaan oli tehty ja samaan aikaan Bulevardi 29 tontti päätyi valtion haltuun, laboratoriokysymys nostettiin uudelleen esille. Tontin kadunpuoleiseen reunaan nousi Geologisen komisionin rakennus, josta tuli geologian kokoelmien koti pitkäksi aikaa. Uusi kemian laboratorio puolestaan sai tehtävän orgaanisen kemian pesäpaikkana. Rakennusten väliselle piha-alueelle koottiin rakennuskivien ja kaivosmineraalien ulkoilmanäyttely.

Onni Törnqvist (Tarjanne) sai  1896 laboratorion suunnittelutyötä varten 1 500 markan matkastipendin ja hän matkusti kesällä Saksaan, Unkariin ja Sveitsiin. Törnqvist vieraili muun muassa Heidelbergissä ja Zürichissä tutustumassa nimenomaisesti laboratoriorakennusten arkkitehtuuriin.

Tarjanteen piirustukset valmistuivat jo seuraavana talvena.  Tämän jälkeen asiat etenivätkin hämmästyttävän nopeasti. Esitys kemian laboratorion rakentamiseksi laadittiin 23. maaliskuuta 1897. Myöntävä päätös oli tiedossa 2. syyskuuta, ja rakennuksen perustamistyöt alkoivat jo saman vuoden marraskuussa.

Euroopan nykyaikaisin orgaanisen kemian opetuslaboratorio avataan 1898–1899

Teknillisen kemian opetus koki vakavan takaiskun juuri laboratoriosuunnitelman saadessa muotoaan. Professori H. A. Wahlforss loukkaantui polkupyöräonnettomuudessa laboratorion suunnittelutyön käynnistyessä ja hän jäi pysyvästi työkyvyttömäksi. Yleisen kemian vakituisen opettajan virkaa määrättiin lukukauden alusta lähtien hoitamaan vain 29-vuotias filosofian tohtori Gustaf Komppa. Komppa sai näin vastuulleen uuden laboratorion sen suunnitteluvaiheesta alkaen. Komppa myös sai laboratoriorakennuksen valmistuessa avukseen kemian ylimääräisen opettajan, taitavana kynäniekkana tunnetun maisteri Gustaf ”Guss” Mattsonin. Kumpikin tehtäväänsä valmistautuvista kemisteistä teki kesällä 1899 laajan kiertomatkan Euroopan yliopistoissa ja teknillisissä oppilaitoksissa tutkiessaan uusien laboratorioiden työjärjestystä.

Polyteknillisen opiston kemian laboratorio oli valmistuessaan 1898–1899 Euroopan nykyaikaisin orgaanisen kemian opetuslaboratorio. Tukholman KTH sain omansa vasta vuotta myöhemmin.

Uusi kemian laboratorio oli silloiseen oppilasmäärään nähden tilava ja varustettu ajanmukaisilla laitteistoilla. Vanha laboratoriorakennus liitettiin uuteen katetulla yhdyskäytävällä. Uudistuksen yhteydessä vanhaan rakennukseen sisustettiin luentosali kahdelle sadalle kuulijalle.

Aikakauden tekniikan nopeaa kehitystä kuitenkin kuvastaa se, että vain viisi vuotta myöhemmin alettiin valmistella esityksiä uuden laboratoriorakennuksen korottamiseksi yhdellä kerroksella. Lisätilaa tarvittiin erikoislaboratorioita, esimerkiksi kaasuanalyysilaitteistoja, varten sekä kasvavien kokoelmien säilytyspaikaksi. Myös kemian tekniikka eriytyi teknillisen kemian opetuksesta vähitellen omaksi oppiaineekseen. Vuoden 1914 sodan syttyminen johti sitten opiskelijatulvaan ja krooniseen tilanahtauteen, ja kemian laboratoriot levittäytyivät vanhoihin rakennuksiin koko Hietalahden alueelle.

Kirjoittaja: Panu Nykänen

Pihkaa miljoona kiloa

Pihkassa kemiaan vai pihkasta kemiaa?

Kemianteollisuuden suurvalloissa oli 1800-luvun alkupuolella kehitetty useita pihkan ja tervan kokoamiseen ja jalostukseen soveltuvia menetelmiä. Pelkästään pihkan keruu ja sen jalostaminen tärpätiksi oli monissa maissa huomattava teollisuuden haara. Pihkaa kerättiin tärpätin valmistuksen raaka-aineeksi Ranskassa, Saksan metsäseuduilla Schwartzwaldissa ja Thüringenissä, Sveitsissä, Venäjällä ja Pohjois-Amerikassa.  Tärpätin ja hartsin maailmantuotannosta jopa 90 % tapahtui Amerikan yhdysvalloissa. Yhdysvalloissa koko hiiltoteollisuus kehittyi todelliseksi suurteollisuudeksi 1800-luvun lopulla, jolloin pääasialliset tuotteet olivat sysi, metanoli ja asetoni.

Etelävaltiossa kasvavien Pinus palustris ja Pinus heterophylla -mäntyjen pihkan keruu oli muodostunut todelliseksi suurteollisuudeksi. Manner-Euroopassa ammattia harjoitettiin lähinnä Ranskassa, jossa Gironden departementin alueella kasvavat Pinus maritima, Pinus sylvestris ja Pinus halepensis tuottivat riittävästi pihkaa mahdollistaakseen kannattavan pihkankeruun. Pihkan tavallinen jatkokäsittely avotulella aiheutti suunnatonta materiaalihukkaa, joten Ranskassa yritettiin siirtyä höyrytislauksen käyttöön. Itävallan metsäseuduilla kerättiin Pinus nigricans -männyn pihkaa, josta valmistettiin tärpättiä ja tästä edelleen kolofonia.  Vielä 1920-luvulla ainoastaan pihkasta vesihöyrytislauksella valmistettu tärpättiä pidettiin ”oikeana tärpättinä”. Tämän lisäksi tunnettiin puusta vesihöyrytislauksella saatu puutärpätti sekä kuivatislaustärpätti. Parhaan hiiltotärpätin hinta oli tuolloin vain puolet pihkatärpätin hinnasta.

Tervateollisuus vilkastuu uudelleen

Saksassa pihkakysymys jouduttiin nostamaan esille ensimmäisen maailmansodan katkaistessa raaka-aineiden tuonnin. Eräänlaisena yllätyksenä havaittiin, että oikein käsiteltyyn pohjoisessa kasvavaan Pinus silvestris -mäntylajiin kohdistettu pihkankeruu saatiin taloudellisesti kannattavaksi. Ensimmäiset tieteelliset tutkimukset asiasta saatiin Saksassa ja Itävallassa Mayrin ja Tschirschin julkaisemina vuonna 1916.

Tärkein kemistien tutkimusten raaka-aineenlähde oli 1900-luvun alussa kotimainen havupuun pihka ja puun hiiltoprosesseissa saatavat tuotteet. Vielä 1890-luvulla kukoistanut tervateollisuus vilkastui nyt uudelleen. Tervasta valmistettiin sotavuosina jonkin verran voiteluöljyjä. TKK:n kemian laboratoriossa kokeiltiin tärpättiä myös moottoripolttoaineena ja lamppuöljynä.

Ensimmäisen maailmansodan ja sitä seuranneen Suomen vapaussodan aikana Teknillisen korkeakoulun kemistit joutuivat tekemisiin konkreettisten ja nopeasti ongelmiksi muodostuneiden maan huoltokysymysten kanssa. Venäjän jouduttua sotaan Saksaa vastaan ja Itämeren laivaliikenteen katkettua, Suomesta loppuivat kesään 1918 mennessä nestemäiset poltto- ja voiteluaineet.  Maassa yritettiin herättää nopeasti korviketeollisuutta esimerkiksi karbidin, alkoholin ja tervatuotteiden valmistamiseksi.

Pihka-asiamiehet matkaavat maakuntiin

Vastuu kemianteollisuudesta saatavista tuotteista lankesi huhtikuussa Aleksanteri Lampénin johdolla perustetun kauppa- ja teollisuuskomision hartsi- ja kuivatislausosastolle, jonka  johtoon asetettiin Gustaf Komppa. Pihkatuotteiden markkina-arvo keskusvaltojen teollisuuden raaka-aineena oli huomattava. Suomessa vallitsevan elintarvikepulan vuoksi pihkan keruu keksittiin aloittaa lähinnä vaihdettavaksi tanskalaisiksi elintarvikkeiksi.

Senaatti perusti kauppa- ja teollisuuskomisionin alaisen yhdyshenkilön viran. Tämän tarkoituksena oli organisoida pihkan keruu ja kauppa. Tehtävään komennettiin 20. toukokuuta yliopiston metsäteknologian opettaja A. Benj. Helander, jonka työpaikaksi perustettiin kauppa- ja teollisuuskomisionin alaisuudessa toiminut pihka- ja tervakonttori.

Hallitus oli siinä uskossa, ettei kukaan ollut aiemmin Suomessa kerännyt organisoidusti pihkaa, eikä tiedetty miten asia pitäisi käytännössä järjestää. Helander sai joukon suullisia ohjeita, joiden perustella hän aloitti massiivisen tuotanto-organisaation rakentamisen lähes omalla vastuullaan. Pihka- ja tervakonttori esimerkiksi palkkasi välittömästi 13 pihka-asiamiestä levittämään hanketta maakuntiin. Vasta loppukesästä 1918 Helanderin hermostuttua asiantilaan, kun pihkaa alkoi kertyä suunnattomia määriä, hän ilmoitti kauppa- ja teollisuuskomisonille, että pihkan tuotanto oli nyt käynnistynyt eikä hän enää kyennyt vastaamaan seurauksista. Syksyllä luotiin varsinainen vastaanotto- ja varastointijärjestelmä.

Pihkakaupasta monopoli

Elokuun alussa kauppa- ja teollisuuskomissioni julisti tästä syystä pihkakaupan monopolin luonteiseksi 5. elokuuta 1918, ja Suomen elintarpeiden tuontikunnan pihkaosastolle annettiin yksinoikeus raaka-aineen hankintaan.

Organisaatioon mukaan valjastettiin maanviljelys- ja talousseurat sekä puutavarayhtiöt. Pihkan keruu ja kuljetus järjestettiin rautateiden kautta. Suomessa toimiva Saksan metsätaloudellisten asiain edustaja professori Carl Metzger järjesti Helanderille ja Artturi Siparille opintomatkan Saksaan tutustumaan pihkan teolliseen käsittelyyn 2.–17. elokuuta.

Matkalaiset pääsivät tutustumaan Brest Litowskin lähellä Tscharnaja Wiesissä ja Augustowissa sijaitseviin koemetsiin. Kieniz sai Spettstösserin menetelmää käyttäen yhdestä ainoasta männystä jopa kolme kiloa pihkaa vuodessa puuta vahingoittamatta. Tulokset vaikuttivat lupaavilta ja Suomeen palannut Helander valmistautui aloittamaan oppimansa tuotantoteknologian siirron suomalaisiin talousmetsiin. Esimerkiksi saksalaisten tutkijoiden kehittämät työkalut oli tarkoitus kopioida sellaisenaan suomalaisille talonpojille välitettäviksi.

Puhtaasta mäntypihkasta maksettiin markka kilolta. Ahkera kerääjä kokosi 15–30 kiloa päivässä, kerääjät pääsivät jopa varsin hyviin päiväpalkkoihin. Vastaavanlainen pihkan keruu oli järjestetty myös Ruotsissa, jossa pihkaryntäys oli johtanut jopa metsän haaskaukseen.

Puolen miljoonan kilon pihkavuori Helsinkiin

Pihkan tuotanto käynnistyi tarkoitetussa laajuudessa vasta talvella, kun työkalut ja organisaatio oli saatu hiottua toimintakuntoon. Joulukuun alussa pihkaa oli kerätty 491 000 kg. Joulukuun lopulla saalis oli jo 585 030 kg. Suurin osa oli tuotettu Oulun läänissä, 244 876 kg, ja Vaasan läänissä 151 671 kg. Loppusaldo maaliskuussa 1919 oli 820 000 kg pihkaa.

Pihkaa myytiin kotimaisille hartsitehtaille 378 109 kg. Tästä valtaosa oli ostettu J. J. Karvosen, Gustaf Kompan ja Artturi Siparin omistamalle Muurolan hartsitehtaalle, joka perustettiin varta vasten marraskuussa 1918.  Pihkan tarve katkesi kuitenkin kuin leikaten maailmansodan päättyessä. Saksa ei ollut enää halukas ostamaan yhtään pihkaa.

Valtavaa Helsinkiin kerättyä pihkavuorta yritettiin käyttää kahteen tarkoitukseen. Sitä yritettiin myydä huonoin tuloksin selluloosatehtaille, ja Gustaf Kompan pihkan uuttamismenetelmää käyttävät hartsitehtaat yrittivät jalostaa siitä hartsia. Maassa ei kuitenkaan ollut bentsolia, eikä kokeilunomaisesti käytetty tärpätti toiminut kunnolla hartsinvalmistusprosessissa. Sitten ongelmaksi muodostui amerikkalainen hartsi, jonka markkinahinta Suomessa oli liki kymmenen kertaa halvempi kuin kotimaisen. Noin puolen miljoonan kilon pihkavuori jäi seisomaan ja valtio maksoi syksyllä 1919 Suomen Elintarpeiden tuontikunta r.l:lle 1 153 485, 32 markkaa tappioiden peittämiseksi. Pihkaprojekti oli päättynyt.

Suomen Teknillisen korkeakoulun Kemistikillan illanvietoissa laulettiin 1920-luvulla:

Pienet pojat raaputtavat

Pihkaa kuusen kuoresta

Myntist’ myyvät kahdesta

 

Professori pihkan muuttaa

Tärpätillä tarkkaan uuttaa

Fralalaa…

Kirjoittaja: Panu Nykänen

Anders Olivier Saelan

Suomalaisen insinöörikunnan isä

Hiljainen ja aikalaisten mukaan kovin kiltti Andreas Olivier Saelan syntyi 18. tammikuuta 1818 Antreassa papin perheeseen ja hän vietti varhaisen nuoruutensa Hiitolan pappilassa.

Ajan tavan mukaan kemiasta ja luonnontieteistä innostunut varaton ylioppilas hankki itselleen tuloja opiskeluaikanaan toimimalla kotiopettajana. Saelan oli löytänyt itselleen paikan Mäntsälän Furugårdin kartanosta (Alikartano), joka tunnettiin Nordenskiöldin ja von Haartman -sukujen kotipaikkana. Saelan työskenteli nuoruudessaan kuin sattumalta suomalaisen teknologiapolitiikan polttopisteessä.

Suomessa harjoitettu talous- ja teknologiapolitiikka liittyi teollisen vallankumouksen käynnistyttyä Pohjanmeren ympärysvaltioissa osaksi Venäjän keisarikunnan toimia uudenaikaisen teollisuuden kehittämiseksi. Kenraalikuvernööri Fabian Steinheil oli aloittanut kaivosteollisuuden kehitysprojektin, jossa yhteydessä J. J. Berzeliuksen oppilas Nils Gustaf Nordenskiöld nimitettiin vuoritoimen yli-intendentiksi vuonna 1823. Toinen samaan sukuun kuulunut nuoremman sukupolven edustaja, Lars Gabriel von Haartman, puolestaan työskenteli pitkään nykyistä pääministeriä vastaavassa virassa, ja vastasi muun muassa talouselämän ja perusopetuksen kehittämisestä.

Oikeassa paikassa oikeaan aikaan

Venäjän keisarikunnassa, jonka osa suuriruhtinaanmaa Suomi oli vuosina 1809–1917, pyrittiin rakentamaan omaehtoinen koulutusjärjestelmä, jotta opiskelijoiden ei tarvitsisi matkustaa vallankumouksellisina pidettyihin Ranskaan ja Saksaan oppia hakemaan. Kun kenraalikuvernööri Menschikoff sai jo aiemmin tehdyn päätöksen aloittaa muodollinen teknillinen koulutus Helsingissä toteutumaan, 29-vuotias kemisti Saelan oli kuin tilauksesta paikalla.

Suoritettuaan tutkintonsa yliopistossa keväällä 1847 A. O. Saelan tiesi todennäköisesti jo joutuvansa uudenaikaisen teknillisen koulutuksen kehittäjäksi Suomessa. Olihan hanketta edistetty jo useiden vuosien ajan. Helsingin Teknillinen reaalikoulu (HTRK) perustettiin 9. kesäkuuta 1847 annetulla asetuksella. Saelan suoritti seuraavan syksyn ja talven aikana yliopistossa joukon ylimääräisiä luonnontieteiden opintoja ja tuli nimitetyksi oppilaitoksen ensimmäiseksi johtajaksi 5. syyskuuta 1848. Koulun kotipaikaksi vuokrattiin verhoilijamestari Jonas Litoniukselta useita huoneita Aleksanterinkatu 50:ssä sijaitsevasta vastavalmistuneesta kivitalosta.

Syksyn 1848 kuluessa Saelan etsi oppilaitoksen muut ensimmäiset opettajat. Opettajakunnan muodostivat A.O. Saelan (matematiikka ja kemia, koulun johtaja), Carl Albert Edefelt (kalligrafia, lineaari- ja ornamenttipiirustus), Carl Fredrik Stockus (uskonto), Johan Reinhold Bergstad (saksa) ja Carl Mauritz Crusell (ruotsin kielioppi ja kirjoitus, maantiede ja historia). Opetus alkoi tammikuun 15. päivänä 1849.

Opetusohjelmaa tarkasteltaessa on muistettava, ettei Suomessa tähän aikaan ollut perusopetusjärjestelmää. Kansakoululaitos aloitti toimintansa vasta yli 20 vuotta myöhemmin. Oppilaat saivat kuitenkin aikakauden parhaan teknillisen koulutuksen, jonka jälkeen useimmat heistä siirtyivät koulutustaan vastaaviin tehtäviin yhteiskunnassa.

Matemaattis-luonnontieteellinen lähestymistapa käyttöön

Opetusohjelmaa tarkasteltaessa on muistettava, ettei Suomessa tähän aikaan ollut perusopetusjärjestelmää. Kansakoululaitos aloitti toimintansa vasta yli 20 vuotta myöhemmin. Oppilaat saivat kuitenkin aikakauden parhaan teknillisen koulutuksen, jonka jälkeen useimmat heistä siirtyivät koulutustaan vastaaviin tehtäviin yhteiskunnassa.

Saelan korosti jo kesällä 1849 manufaktuurijohtokunnalle (nykyinen työ- ja elinkeinoministeriö) lähettämässään raportissa tarvetta muokata opetusta käytännöllisempään suuntaan. Reaalikoulun alkuperäinen tarkoitus ei täyttynyt, koska teollisuusammattien opetukseen ei ollut minkäänlaisia resursseja. Mekaanisten mallien kokoelma ja muutamaa vuotta myöhemmin hyvinkin tärkeiksi muodostuneet mekaaninen ja kemiallinen verstas eivät olleet tuolloin vielä edes aloittaneet toimintaansa. Helsingissä toimineen hienomekaanisen verstaan (myöhemmin osa VTTtä) ainoan työntekijän, Martin Wetzerin työaika kului kokonaan hänen valmistaessaan myös Turun ja Vaasan reaalikouluille tarkoitettuja laboratoriovälineitä. 1850-luvun kuluessa Saelanin oppilaat pääsivät kuitenkin jo käsillä tekemisen makuun.

HTRK:n opetusohjelmaa ryhdyttiin jo pian uudistamaan uusimpien eurooppalaisten koulutusohjelmien ja aatteiden mukaisesti. Nykyisin tekniikan yhteydessä itsestäänselvyytenä pidetty matemaattis-luonnontieteellinen lähestymistapa otettiin käyttöön vuonna 1858, ja vuodesta 1862 eteenpäin muodostuivat pitkään asemansa säilyttäneet teknilliset osastot.

TKK:n perinteet

A.O. Saelan on henkilökohtaisesti vastuussa useiden TKK:lla myöhemmin itsestäänselvyyksinä pidetyistä traditioista. Suomalaisten yhteydet ulkomaille vapautuivat, kun Aleksanteri II astui Venäjän valtaistuimelle 3. maaliskuuta 1855. A. O. Saelan matkusti saman tien Saksaan ja Sveitsiin tutkimaan uusimman teknillisen opetuksen menetelmiä. Tämän matkan seurauksena vasta toimintansa aloittaneesta Zürichin ETH:sta muodostui TKK:lle läheinen kumppani ja tästä lähtien suomalaisen insinöörikoulutuksen kehitys kulki käsi kädessä saksalaisen kielialueen oppilaitosten kanssa.

HTRK oli alusta pitäen suoraan manufaktuurijohtokunnan alainen yksikkö. Loppuvuodesta 1856 A. O. Saelan myös nimitettiin manufaktuurijohtokunnan jäseneksi. Tämä yhteys teollisesta toiminnasta vastaavaan ministeriöön TKK:n välillä katkesi vasta vuonna 1972. Saelan osallistui Suomen tulevaisuuden kannalta tärkeiden valtionhallinnon komiteoiden toimintaan ja oli näin päättämässä maan talouselämän suunnasta.

Vuonna 1856 istui tunnettu komitea maan teollisuuden kehittämiseksi, joka loi raamit Suomen teollisuuden päälinjoja varten. Kolme vuotta myöhemmin Saelan osallistui Julius von Mickwitzin johtaman ’Suomen hyvän komitean’ toimintaan. Hänellä oli tällöin mukanaan myös myöhemmin toinen kemisti, rahapajan johtajaksi vasta nimitetty August Fredrik Soldan.

Teekkareiden yhteishengen kohottaja

O. Saelanin aikana kehittyi myös teekkareiden keskuudessa tunnusomainen yhteenkuuluvaisuuden tunne. HTRK:n konventti aloitti toimintansa kisällien yhdistysten rinnalla jo 1850-luvulla, mutta se järjestäytyi muodolliseksi oppilaskunnaksi vasta teekkarijoukon kasvaessa 1860-luvun suurten nälkävuosien jälkeen.

Saelan miltei näki oppilaitoksensa muuttuvan korkeakouluksi. Oppilaitos nimettiin vuonna 1872 Polyteknilliseksi kouluksi, joka tarkoitti käytännössä itsenäistymistä manufaktuurijohtokunnasta.

Saelan sairastui kuumetautiin pian luovuttuaan oppilaitoksen johtajan virasta vuonna 1872. Hän kuoli 1874. Tällöin hänen käytössään ollut Litoniuksen talon kolmannen kerroksen toinen puoli otettiin koulun käyttöön. Alun perin vain alimmassa kerroksessa toiminut oppilaitos oli vallannut koko rakennuksen lukuun ottamatta toisessa kerroksessa asuvan talon omistajan, ylioppilas F. L. Litoniuksen asuntoa.

Polyteknillinen koulu muutettiin vuonna 1879 Polyteknilliseksi Opistoksi. Tämä tarkoitti käytännössä Teknillisen korkeakoulun opetuksen tradition alkamista ja muodollisen insinööritutinnon tunnustamista opiston koko kurssin suorittaville. Tällöin kansakoulut ja lyseot olivat aloittaneet Suomessa toimintansa, ja ammattikuntalaitos oli lakkautettu. Yliopistoksi oppilaitos muutettiin 1908 – jälleen lähes samaan aikaan kuin sveitsiläinen kumppaninsa.

Saelanin kuoleman jälkeen hänen entiset oppilaansa perustivat rahaston muistomerkin rakentamiseksi oppilaitoksen perustajan haudalle Helsingin vanhan kirkon puistoon. Hanke jäi toteutumatta sortovuosien aikana, ja Saelanin hautarahasto liitettiin myöhemmin TKK:n muihin rahastoihin. Suomen itsenäistymiseen liittyneiden tapahtumien yhteydessä kaikki autonomian aikana valtionhallintoon kytkeytynyt toiminta muodostui epämuodikkaaksi. Monet tärkeätkin asiat unohdettiin. Tämän kohtalon jakoi myös kiltti ja vaatimaton Saelan.

Kirjoittaja: Panu Nykänen