Professori Markku Leskelä – palkittu ALD-tutkimuksen pioneeri

Markku Leskelä väitteli tohtoriksi Teknillisessä korkeakoulussa keväällä 1980. Loppuvuodesta tekniikan tohtori Tuomo Suntola otti yhteyttä Otaniemeen ja tästä yhteydenotosta käynnistyi tutkimus, joka jatkuu edelleen.

Professori Markku Leskelä istuu kemian laitoksella analyysilaitteiden äärellä, takana häämöttää alkuainetaulukko.

ALD osoittautui varsin inspiroivaksi ja ehtymättömäksi tutkimusaiheeksi, josta alkoi putkahdella lukuisia onnistumisia. Vuosina 2012-2017 Markku Leskelä johti Suomen Akatemian atomikerroskasvatuksen huippuyksikköä. Hänestä on tullut alansa johtava tutkija, jonka työ on huomioitu monin palkinnoin.

Alussa haasteena oli valmistaa elektroluminesenssikalvoja atomikerroskasvatuksella

Kun Markku Leskelä siirtyi Teknillisestä korkeakoulusta professoriksi Helsingin yliopistoon, hän vei mukanaan ALD-tutkimuksen. Alussa haasteena oli valmistaa elektroluminesenssinäyttöjä.
Seuraavassa podcastissa Markku Leskelä muistelee alkuaikojaan ALD:n kimpussa.

 

Professori Markku Leskelä muistelee alkuaikoja ALD:n kimpussa.

Elektroluminesenssinäyttöihin haluttiin eri värit, mutta niiden toteuttamisesta tulikin melkoinen haaste. Varsinkin sininen väri tuotti tutkijoille tuskaa. Lopulta ratkaisu löytyi yllättävältä suunnalta.

Markku Leskelä kertoo EL-värien haasteista.

Lopulta elektroluminesenssinäyttöjen tutkimuksesta luovuttiin Helsingin yliopistossa mutta tutkimus atomikerroskasvatuksen parissa ei suinkaan loppunut vaan jatkuu yhäkin.

Leskelän tutkimusryhmä on innovoinut lukuisia kiinnostavia ALD-kalvoja ja raportoinut tulokset kansainvälisissä tieteellisissä lehdissä.

Leskelän tutkimusryhmä on innovoinut lukuisia kiinnostavia ALD-kalvoja ja raportoinut tulokset kansainvälisissä tieteellisissä lehdissä.

Markku Leskelä kertoo sovelluksista ja tämän hetken kuumasta tutkimusaiheesta.

Atomikerroskasvatuksena tunnetun menetelmän kehitti fyysikko, tekniikan tohtori Tuomo Suntola, joka ”kemian piirin ulkopuolelta” löysi nerokkaan konstin valmistaa pinnoille atomaarisia kerroksia kemiallisten reaktioiden avulla. Suntola palkittiin työstään Millennium-teknologiapalkinnolla vuonna 2018.
Jo aiemmin venäläiset tutkijat Koltsov ja Aleskovskii Leningradin teknillisessä yliopistossa olivat 1960-luvulla tutkineet atomikerroskasvatuksen periaatteita, mutta heidän venäjänkielisistä julkaisuistaan ei kantautunut tietoa Suomeen.

Tuomo Suntola kutsui atomikerroskasvatusta nimellä atomikerrosepitaksia eli ALE. Fyysikot eivät oikein hyväksyneet nimeä, ja niinpä Markku Leskelä teki uuden nimiehdotuksen joka sitten vakiintuikin käyttöön.

Fyysikko Tuomo Suntola löysi uuden tavan tehdä kemiaa. Kuinka nimi lopulta muutettiin? Markku Leskelä kertoo.

STEM-mikroskooppikuvassa atomikerroskasvatuksella tehtyä SnS2-rakennetta eli tinasulfidia, joka näkyy kuvassa vaaleana kerroksena. Kuva Markku Leskelä, Miika Mattinen/Helsingin yliopisto.

Neljän nanometrin paksuista SnS2 -eli tinasulfia ALD:lla toteutettuna.
Kuva: Markku Leskelä ja Miika Mattinen, Helsingin yliopisto.

Nanohiukkanen vie lääkeaineen kohdesoluihin – radioleimatun hiukkasen kulkua voidaan seurata

Helsingin yliopiston ja Turun yliopiston yhteistyönä pienestä nanohiukkasesta on räätälöity lääkeaineen kuljetin, jonka liikkumista elimistössä voidaan seurata PET-kameralla. Menetelmä kelpaa kliiniseen käyttöön, vaikkapa syöpälääkkeen tehon arviointiin. 
Apulaisprofessori Anu Airaksinen hiukkaskiihdyttimen äärellä. Kiihdytimellä valmistetaan radionuklideja.
Huokoisen piinanohiukkasen on innovoinut professori Jarno Salosen tutkimusryhmä Turun yliopistossa. Apulaisprofessori Helder Santos Helsingin yliopiston farmasian tiedekunnassa on tutkinut, kuinka nanohiukkaseen saadaan pakattua mahdollisimman suuri lääkeainemäärä. Santosin ryhmässä hiukkasen pintarakennetta on myös jalostettu niin, että se hakeutuu haluttuun paikkaan elimistössä kuten syöpäkudokseen. Apulaisprofessori Anu Airaksisen radiokemian tutkimusryhmä Helsingin yliopistossa on syventynyt radioleimaukseen, jota tarvitaan hiukkasen kulunseurantaan. Kyse on teranostiikan tutkimusalasta, jossa diagnostiikka ja terapia on kytketty samaan kemialliseen rakenteeseen. Kun kyseiset tehtävät on pakattu nanohiukkaseen kuten tässä, puhutaan nanoteranostiikasta.

Apulaisprofessori Anu Airaksinen johdattelee teranostiikan tutkimusalueeseen.

Piinanohiukkasesta jalostuu kemistin konstein lääkeaineen nanokuljetin

Huokoinen piinanohiukkanen ei kelpaa kuljettimeksi sellaisenaan vaan siitä jalostetaan kuljetin kemiallisin konstein. Hiukkasen huokosrakennetta muokataan niin, että lääkeaine pysyy huokosissa kuljetuksen ajan. Hiukkasen pinnalle kerrostetaan molekyylejä, jotka huolehtivat siitä ettei elimistö tunnista ja hyljeksi pikkukuljetinta. Pintaa kuorrutetaan myös kemiallisin tunnistimin, jotka takaavat hiukkasen matkaavan kohdekudokseen eikä muualle elimistöön. Biokemialliset tunnistimet valitaan sovelluksesta riippuen, kohdekudoksen mukaan. Näiden käsittelyjen jälkeen hiukkanen on valmis töihin.  

Anu Airaksinen kertoo piihiukkasen räätälöinnistä.

Radioleiman ansiosta hiukkasen liikkumista voidaan seurata

Tutkijat haluavat olla varmoja siitä, että nanokuljetin hakeutuu elimistössä kohdekudokseen. Niinpä apulaisprofessori Anu Airaksisen tutkimusryhmä on innovoinut kulunseurantaan erilaisia radioleimausmenetelmiä, joiden ansiosta kuljettimen etenemistä elimistössä voidaan seurata esimerkiksi positroniemissiotomografian eli PET-kameran avulla.  

Anu Airaksinen kertoo radioleimausmenetelmistä ja kuvantamisesta. Tutkijat näkevät, tunkeutuuko nanolääke syöpäkudoksen sisäosiin.

Vuonna 2008 alkanut yhteistyö on edistynyt hyvin. Anu Airaksinen pitää lupaavimpana ja hienostuneimpana pienimolekyylisen radioleimatun jäljittimen käyttöä. Kun jäljitin annostellaan elimistöön, se etsii nopeasti nanokuljettimen ja reagoi sen kanssa kemiallisesti. Kuljetin saa reaktiossa radioleiman ja sen paikka nähdään PET-kameran kuvasta. Menetelmällä on hyvät edellytykset kliiniseen käyttöön, koska sairaaloissa on valmiina tarvittava infrastruktuuri.

Anu Airaksinen kertoo lupaavasta menetelmästä, jossa lääkkeellä ladattu nanokuljetin jäljitetään pienmolekyylisen radioleimatun yhdisteen avulla.

Reaktori radiokemistin tarpeisiin, kun kemiallisiin reaktioihin käytetään radionuklideja. Reaktori on suojakaapissa ja reagoivat aineet lisätään reaktioastiaan ulkopuolelta ohjaten.

Radiokemian yksikössä on oma hiukkaskiihdytin

Tutkimuksen vaatimia lyhytikäisiä radionuklideja valmistetaan hiukkaskiihdyttimessä Helsingin yliopiston radiokemian yksikössä. Anu Airaksinen laittaa valkoisen laboratoriotakin päälle ja suuntaa kiihdyttimen äärelle esittelemään nuklidien valmistusta.

Anu Airaksinen kertoo radionuklidien valmistuksesta kiihdyttimen äärellä. Kiihdyttimessä tuotetaan fluori-18 –radionuklidia, jonka puoliintumisaika on 2 tuntia ja C-11 –nuklidia, jonka puoliintumisaika on 20 minuuttia.

Jutun toimitus ja valokuvat: Sisko Loikkanen

Henrik Alfred Wahlforss

Helsingin teknillisen kemian opetuksen rakentaja

Henrik Alfred ”Fisken” Wahlfors syntyi  8. huhtikuuta 1839 Kristiinankaupungissa. Valmistuttuaan Aleksanterin Yliopistosta kandidaatiksi vuonna 1861 Wahlforss aloitti kolme vuotta kestäneet jatko-opinnot Zürichissä, Hannoverissa ja Göttingenissä, jossa hän opiskeli aikansa tunnetuimman orgaanikon Friedrich Wöhlerin johdolla. Wahlforss matkusti sekä omin varoin, että yliopiston matkastipendien turvin hankkiessaan tietoja orgaanisen kemian ja kemianteollisuuden kehityksestä.

Väitöskirja Helsingin yliopistossa

Wahlforssin väitöskirja Bidrag till kännedomen af reten valmistui Helsingin yliopistossa 1868, ja sitä voidaan pitää ensimmäisenä teknillisen kemian alan väitöskirjana Suomessa. Julkaisu liittyi Ernst E. Quistin kanssa tehtyihin laajoihin tervateollisuuden kehittämiseen liittyviin tutkimuksiin.

Myöhemmin Wahlforss täydensi opintojaan Pietarissa Friedrich Konrad Beilsteinin laboratoriossa. Hänen koulutuksensa ja yhteytensä pohjautuivat aikakautensa huippututkimuksen tuntemiseen. Värikkäidenkin opiskeluvuosiensa jälkeen hän ajautui aluksi tuntiopettajaksi Helsingin Polyteknilliseen kouluun, jossa hän sitten toimi vakinaisena opettajana ja professorina kokonaisen kemistisukupolven kasvattajana. Kemian oppiaine sisälsi 1800-luvun lopulla kaikkien mateiriallien tutkimukseen liittyvien oppiaineiden alat. Mineralogian opetus alkoi Polyteknillisessä opistossa varsinaisena oppiaineena 1872. Aina vuoteen 1878 asti sitä opetti Wahlforss. Tämän jälkeen tehtävä siirtyi Ossian Solitanderin vastuulle.

Kemian opetuksen ajanmukaistaja

”Fisken” Wahlforss tunnettiin etevänä ja innostavana opettajana, vaikkakin 1880-luvun kuluessa hänen vanhanaikaiseksi käyvä otteensa sai antaa tilaa jo uudelle opettajasukupolvelle. ”Fisken” ei yksinkertaisesti pysynyt nopeasti kehittyvän tieteen mukana. Kritiikki liittyi paljolti teknillisten laboratorioiden merkitykseen ja kemian teollisten sovellutusten konkreettiseen kehittämiseen. Suomalaisen talouden tulevaisuutta rakennettiin nuoren tutkijasukupolven keskuudessa kemian osaamisen varaan, ja tämä oli Hietalahdessa selvästi sukupolvikysymys.

Vaikka opiskelijoiden keskuudessa hieman erikoisena pidettyä ”Fisken” Wahlforssia moitittiin usein menneen maailman edustajaksi, tämä ei estänyt häntä huolehtimasta kemian opetuksen ajanmukaistamisesta. Hän laittoi alulle Polyteknillisen Opiston uuden laboratoriohankkeen ja hän siirsi opetusvastuuta nuoremmille tutkijoille. Monista hänen oppilaistaan tuli tunnettuja teollisuusvaikuttajia. Esimerkiksi Antti Antero modernisoi Suomen Gummitehdas Oy:n; Aleksander Lampén vaikutti Tornator Oy:n johtajana ja mm. ministerinä Tulenheimon hallituksessa. Myös Wahlforssin perheessä yrittäjäideologia oli korkealla. Hänen poikansa Wilhelm ”Vikkelä-Ville” Wahlforss tunnetaan Wärtsilä-yhtymän luojana.

Kemian laboratorion alulle pano

Kemian opetukseen kohdistuvat muutospaineet nousivat 1890-luvun alussa aktiivisten opiskelijoiden keskuudesta. Orgaaninen kemia oli 1890-luvun johtavia tieteitä, ja nuori tutkijasukupolvi oli erittäin kansainvälisesti suuntautunutta ja tiedonhaluista. Syynä siihen, että juuri päästötodistuksensa ”diploomilla” saanut Gustaf Komppa perusti Kemistikillan (Kemisti-Klubi) vuonna 1891, oli opiskelijoiden keskuudessa syntynyt tarve ja halu tutustua tarkemmin tieteen uusimpiin saavutuksiin.

”Fisken” Wahlforss invalidisoitui 1890-luvun lopulla liikenneonnettomuuden jälkeen, ja hänen viimeisinä vuosinaan alulle pannun uuden kemian laboratorion rakennushankkeesta vastasi jo Gustaf Komppa. Wahlforss kuoli laboratoriorakennuksen juuri valmistuessa 1899.

Kirjoittaja: Panu Nykänen

Panu Nykäsen kirjoitus Suomalaisten Kemistien Seuran perustamisesta

Itsenäistymisestä lähtölaukaus tieteellisten seurojen järjestäytymiseen

 

Suomalaisten Kemistien Seuran perustaminen keväällä 1919 liittyy Suomen itsenäistymisen yhteydessä tehtyihin valtionhallinnon ja tieteellisten seurojen järjestäytymiseen ja varautumiseen uuteen sisä- ja ulkopoliittiseen tilanteeseen.

Kemistien kansalliset seurat perustettiin Euroopan maihin 1800-luvun loppupuolella. Ensimmäisiä olivat 1841 Chemical Society Lontoossa ja 1857 perustettu Ranskan kemian seura. Suomea lähinnä olevat Saksan Deutsche Chemische Gesellschaft perustettiin 1867 ja Svenska Kemistsamfundet 1883. Norjan kemian seura perustettiin 1893, Itävallan 1894 ja Unkarin vuonna 1907.

Kansallisten kemian seurojen perustamista seurasi säännöllisen julkaisutoiminnan aloittaminen ja säännönmukaiset kansainväliset konferenssit, joiden järjestämistä varten perustettiin tieteenalakohtaiset kansainväliset kattojärjestöt. Kemian alan ensimmäinen konferenssi pidettiin August Kekulén järjestämänä Karlsruhessa, Saksassa syyskuussa 1860. Kansainvälinen kemistiyhteisö kokoontui kuitenkin varsinaisesti organisoitumaan vasta vuonna 1892 Genevessä. Kansainvälisten kokousten sarjan seurauksena muodostettiin The International Union of Pure and Applied Chemistry IUPAC, joka järjestäytyi ensimmäisen maailmansodan jälkeen 1919. Sitä edeltänyt The International Association of Chemical Societies oli jo ehtinyt aloittaa toimintansa juuri ennen sodan syttymistä, mutta maailmansodan loppuselvitysten yhteydessä myös tieteellisten järjestöjen toiminta organisoitiin uudelleen sodan voittajavaltioiden toimesta.

 

Helsingin jakautunut tiedeyhteisö

Kansainvälisissä kattojärjestöissä kutakin maata edusti kansallisen tiedeakatemian valtuuttama edustaja. Suomessa oli 1838 perustettu Societas Scientiarum Fennica – Finska Vetenskaps-Societeten, joka ehti 1800-luvun lopulla luoda henkilökohtaisia kontakteja kansainvälisiin järjestöihin. Suomeen perustettiin myös 1891 Finska Kemistsamfundet kemistien omaksi tieteenalakohtaiseksi järjestöksi.

1890-luvulla Helsingissä toimiva tiedeyhteisö oli kuitenkin jakautunut monin tavoin erilaisiin ryhmittymiin. Jako oli osin sukupolviperustainen. Elettäessä toisen tieteellisen vallankumouksien kiivaimpia vuosia 1880-luvun lopun opiskelijapolvi ei tunnistanut helposti edeltävän sukupolven aatteita eikä edes tiedettä omikseen. Lisäksi oppineet yhteisöt jakautuivat 1880-luvun lopulla todella esille nousseen ja akateemisen yhteisön jakaneen kielikysymyksen, ja vuosisadan vaihteessa Suomen valtiolliseen tulevaisuuteen kohdistuvien odotusten mukaan.

Suomen insinöörikunta järjestäytyi saksalaisen mallin mukaan opiskelijayhdistysten Teknolog-Föreningenin ja Suomenkielisten Polyteknikkojen aktiivien ikääntyessä. Vuonna 1880 perustettiin ensin Tekniska Föreningen i Finland TFiF ja 1896 Suomalaisten Teknikkojen Seura STS (nykyinen TEK).

Vasta Polyteknillisestä Opistosta valmistunut Gustaf Komppa perusti oman aikakautensa opiskelijoiden Kemisti-Killan 1891 osin protestina oppilaitoksen vanhanaikaista opetustapaa kohtaan. Ryhmittymä oli selkeästi nuori, kansallismielinen ja suomenkielinen. 1908 suomenkielisten tieteentekijöiden laajempi joukko perusti Teknillisen korkeakoulun professoriksi päätyneen ja korkeakoulun suomalaistamista yhdessä arkkitehti Onni Tarjanteen kanssa johtaneen Kompan johdolla Suomalaisen Tiedeakatemian kilpailemaan kansallisen tiedeakatemian asemasta liian ruotsikielisenä pidetyn Tiedeseuran kanssa. Kaksi tiedeakatemiaa kamppailivat sitten kansainvälisistä edustuksista tieteen kattojärjestöissä aina 1970-luvulle saakka, jolloin perustettiin tiedeakatemioiden katto-organisaatio, nykyinen Suomen Tiedeakatemiat CoFA.

Ensimmäisen maailmansodan aikana vanhemmat tieteentekijät suhtautuivat usein varovaisemmin itsenäistymispyrkimyksiin kuin opiskelijat, jotka pyrkivät aktiiviseen toimintaan itsenäistymistaistelun edistämiseksi. Professorikunta oli vannonut uskollisuutta keisarille, jota nuori polvi ei voinut hyväksyä. Väännön tuloksena syntyivät mm. jääkäriliike ja ajatus kansallisaatetta tukevasta teollisuudesta. Kansallisten strategisten teollisuudenhaarojen kehittäminen nähtiin mahdollisuudeksi hankkia valtiollinen itsenäisyys.

Tärkeimpiin strategisiin tuotannon haaroihin kuuluivat esimerkiksi elintarvike- ja polttoainehuoltoon liittyvät teollisuudet. Osa vanhasta kemianteollisuudesta Suomessa nojautui kuitenkin vahvasti skandinaavisiin yhteyksiin, ja tämä koettiin nuorempien keskuudessa helposti uhaksi Suomen taloudelliselle itsenäisyydelle.

 

Tasavallan haasteina ruuti, rikkihappo ja väkilannoitteet

Suomen itsenäistymistaistelun aikana loppuvuodesta 1917 ja 1918 maan hallitus ja sitten valkoisen armeijan esikunta pyrkivät järjestelemään strategisten teollisuudenalojen toimintaa kokoamalla ensin yleensä teollisuuden harjoittajien joukosta ja sitten kemian teollisuuden edustajista asiantuntijaryhmän hoitamaan elintarvike-, lannoite- ja räjähdysainehuollon kysymyksiä. Organisointi alkoi Mannerheimin esikunnasta. Valkoisen armeijan insinööriesikunnan räjähdysosaston johtajana toimi vuoden 1918 kuluessa Gustaf Komppa, joka liitti asiantuntijaverkostoonsa omat luotto-oppilaansa ja kollegansa. Muiden muassa senaatin kauppa- ja teollisuuskomission kemian teollisuuden osaston johtajana toimi Kompan oppilas, vuonna 1916 diplomityönsä koivutervasta kirjoittanut Kompan entinen assistentti Yrjö Talvitie.

Nuoren tasavallan tärkeimpiä strategisia kysymyksiä olivat ruudin, rikkihapon ja väkilannoitteiden saatavuus. Suomi oli väkilannoitteiden käytössä selvästi jäljessä verrattuna muihin Euroopan maihin. Tämä ongelma oli osaltaan johtanut vuosien 1917 ja 1918 elintarvikekriisiin ja nälkäkatastrofiin.

Kokonaisuuden polttopisteessä oli rikkihappotuotanto. Vielä yksityinen, suurelta osin norjalaisomisteinen Ab Outokumpu Oy ei onnistunut maailmansodan aikana käynnistämään sen tuottaman rikkikiisun varaan suunnitellun rikkihappotehtaan tuotantoa, ja senaatin kauppa- ja teollisuuskomissio päätti lopettaa takkuilevan yhteistyöhankkeen loppuvuodesta 1918.

Yrjö Talvitie esitti fosfaatti- ja typpilannoitteiden valmistusta koskevan kysymyksen ratkaisemiseksi vuodenvaihteessa 1919 aluksi typpiteollisuuden tilanteen ja menetelmien selvittämistä Skandinaviassa. Kauppa- ja teollisuuskomissio puolsi Talvitien aloitetta, mutta päätti samalla perustaa asiantuntijakomitean valmistelemaan asiaa. Komitean muodostamisesta pyydettiin lausuntoa Finska Kemistsamfundetilta, jonka esityksestä perustettiin Helsingin yliopiston mineralogian professori Leonard Borgströmin johdolla istunut komitea. Borgström oli perehtynyt mineralogian kysymyksiin pitkillä opintomatkoillaan ja saanut alan henkilökohtaisen professuurin yliopiston Geologian laitoksella vuoden 1919 alusta toimittuaan pitkään geologisen kokoelman ylimääräisenä assistenttina.

 

Lausuntopyyntö johtaa yhdistyksen perustamiseen ja sinivalkoisen lipun syntyyn

Borgströmin Komitean esitys joutui seuraavaksi vasta perustetun kauppa- ja teollisuusministeriön valmisteltavaksi. Ministeriö pyysi saman tien Suomalaisten Teknikkojen Seuralta lausuntoa asiasta, erityisesti koskien Ab Outokumpu Oy:n kanssa tehtävää yhteistyötä. STS perusti välittömästi oman kemistityöryhmän ottamaan kantaa kysymykseen.

Suomalaisten Teknikkojen Seuran kemistien kokous järjestettiin 23. huhtikuuta 1919 kauppa- ja teollisuushallituksen johtajan, V. M. J. Viljasen koolle kutsumana. Kokoontunut joukko muodostui näin valkoisen ja nuoremman suomenkielisen Suomen kemian teollisuuden edustajista. Kokous päätti aloittaa uuden kemian alakohtaisen yhdistyksen toiminnan ja kutsua sen puheenjohtajaksi professori Gust. Kompan.

Kokouksella oli yhdistyksen perustamishankkeen lisäksi kolme tarkoitusta. Kokous laati ensin esityksen vastauksena kauppa- ja teollisuusministeriön Suomalaisten Teknikkojen Seuralle lähettämään kirjelmään esityksen kemian teollisuuden aloja suunnittelevan komitean jäseniksi. Esityksen mukaan puheenjohtajaksi esitettiin Wäinö Tammenoksa, Yrjö Talvitie, Gust. Komppa, V. M. J. Viljanen, Sulo Hintikka, Aleksanteri Lampén. Näistä Wäinö Tammenoksa oli Kompan ikätoveri, muut hänen oppilaitaan. Viljasesta ja Lampénista tuli myöhemmin valtioneuvoston ministereitä.

Toiseksi kokous päätti valtuuttaa V. M. J. Viljasen laatimaan yhdistyksen sihteerin kanssa esityksen Suomen lipun värien määräämiseksi, ja lopuksi Komppa esitteli vasta itsenäistyneen Viron itäosista saatavan öljyliuskeen, palavakiven ominaisuuksia. Viimeksi mainittu liittyi uusien tasavaltojen polttoainehuollon kysymyksiin.

 

Päätökset nopeasti käytäntöön

Ministeriö perusti uuden komitean STS:n esityksen mukaan ”antamaan lausunto kemiallis-teknillisten alojen kehitysmahdollisuuksista maassamme ja erittäinkin lannoitteiden ja sotatarkoituksiin käytettävien typpiyhdisteiden valmistuksesta sekä käytännöllisistä toimenpiteistä, joihin sellaisten tehtaiden aikaansaamiseksi olisi ryhdyttävä”. Komitea istui Wäinö Tammenoksan johdolla kaksi kertaa. Samaan aikaan Teknillinen korkeakoulu laati oman lausuntonsa kysymyksestä.

Komitean tekemät päätökset konkretisoituivat nopeasti. Yrjö Talvitie matkusti syksyllä 1919 sodanjälkeiseen taloudelliseen kaaokseen ajautuneeseen Saksaan ja sai mahdollisuuden ostaa Rheinische Maschinenfabrikin valmistaman superfosfaattitehtaan. Kaupan vahvistamisella oli taloudellisesta tilanteesta johtuen kiire. Asiaa valmisteltaessa kysymys rikkikiisun tuottajan, eli Ab Outokumpu Oy:n asemasta nousi vahvasti esille. Raaka-ainekysymyksen vuoksi asian valmistelu oli tehtävä ehdottoman salassa. Kauppakirja allekirjoitettiin jo 19. marraskuuta 1919. Valtion Rikkihappo- ja superfosfaattitehtaiden ohjesääntö vahvistettiin maaliskuussa 1920.

Suomalaisten Kemistien Seura toimi Suomalaisten Teknikkojen Seuran alayhdistyksenä kevääseen 1924 saakka, jolloin ruuti-, rikkihappo- ja superfosfaattitehtaiden, sekä Outokummun kaivoksen tulevaisuus valtionyhtiöinä alkoivat jo olla selvillä. SKS merkittiin yhdistysrekisteriin 26. kesäkuuta 1924.

 

Panu Nykänen