Opiskele kemiaa! Se antaa rajattomia mahdollisuuksia!

Valmistuin Helsingin yliopiston kemian laitokselta yli kolmekymmentä vuotta sitten.  Tein aluksi opetustyötä, pidin siitä kovasti ja suunnittelin opettajan uraa.  Yllättävä työtarjous kuitenkin vei VTT:lle, jossa viihdyin tutkijan tehtävissä lopulta melkein seitsemän vuotta.  Jossakin vaiheessa jouduin esimiestehtäviin ja sain vedettäväkseni pienen laboratorioyksikön.

Eräänä sunnuntaina luin työpaikkailmoituksen, jossa haettiin Keskusrikospoliisiin rikoslaboratorion johtajaa.  Dekkareiden lukijan mielestä se tuntui jännittävältä.  Hain virkaa ja yllätyin suuresti, kun tulin valituksi.  Alkoi aivan uudenlainen aika ja ura poliisin palveluksessa.  On vaikea kuvitella työtä, joka olisi tarjonnut enemmän mielenkiintoisia tehtäviä, vaihtelua ja ajoittain jopa ammatillista jännitystä.  Vuosien varrella oma alueeni, kemian analytiikka, kehittyi nopein askelin.  Henkilökohtaisella tasolla huomasin vähitellen joutuvani luopumaan tutkijaroolista, ja vastapainoksi muutuin yhä enemmän ensin hallintovirkamieheksi ja vähitellen ammattijohtajaksi.  Jälkikäteen ajatellen kovin rutistus taisi olla jo VTT:llä aloitetun väitöskirjatyön loppuun saattaminen aivan erilaisen päivätyön rinnalla.

Poliisiorganisaation ja koko valtionhallinnon toiminta tuli pikku hiljaa tutuksi ja eteen tuli yhä kauempana kemistin työstä olevia asiantuntija- ja johtamistehtäviä.  Suomen kansainvälistyminen näkyi omassa arjessa.  Pikku hiljaa yhteistyöstä ulkomaisten kollegojen kanssa tuli päivittäistä.  Välillä asuin runsaat pari vuotta Istanbulissa ja toimin kansainvälisen järjestön konsulttina.

Kahdenkymmenen laboratorionjohtajavuoden jälkeen eteen tuli jälleen uusi ja jännittävä mahdollisuus: Poliisiammattikorkeakoulun rehtorin virka tuli haettavaksi.  Onneksi huomasin täyttäväni viran muodolliset kelpoisuusvaatimukset ja päätin taas kerran kokeilla.  Kuinka ollakaan, aiempi kokemukseni arvioitiin tehtävään sopivaksi.  Aloittaessani rehtorina pukeuduin ensi kertaa töissä univormuun, ja pääsin aivan uudenlaisen työyhteisön jäseneksi.  Tavallaan palasin oman työurani alkujuurille opetuksen ja tutkimuksen pariin.  Mutta onhan tämä silti aika erikoista: kemisti vastaa Suomen poliisikoulutuksesta!

Olen vuosien vieriessä alkanut vähitellen uskoa, että kemistin – tai yleisemminkin luonnontieteilijän – koulutus sopii itse asiassa erinomaisesti kovin erilaisiin työtehtäviin.  ”Kovien tieteiden” koulutus opettaa faktakeskeisyyttä ja loogista ajattelua.  Ainakin analyyttinen kemisti osaa suhtautua realistisesti mittausepävarmuuteen, on kyse sitten vaikka panosten tai tuotosten mittaamisesta.  Numeerista dataa me osaamme aina käsitellä, on kyse sitten analyysituloksista tai hallinnollisesta datasta.  Jos oma työ edellyttää keskustelua tutkijoiden kanssa, luonnontieteellinen tutkijakoulutus antaa sen edellyttämät valmiudet, vaikka keskustelukumppani olisi miltä tieteenalalta tahansa; se myös opettaa geneerisesti kriittistä tiedon käsittelyä.

Mitä omalta alalta ulospäin kurkottaminen sitten edellyttää kemistiltä?  Ainakin riskinottovalmiutta oman työuran suhteen ja jatkuvaa uuden opettelua.  Luonnontieteellinen yliopistokoulutus ei tietenkään tuota kovin vahvoja tiedollisia valmiuksia vaikkapa lainsäädännön tai elinkeinoelämän toimintatapojen tai julkisen hallinnon rakenteiden tai henkilöstöjohtamisen alueilla.  Toisaalta nykyaikaiseen työelämään kuuluu joka tapauksessa jatkuva oppiminen, joten mitään kovin erikoista uuden tiedon omaksuminen aivan vieraalta alueelta ei ole.  Päinvastoin, se on hyödyllistä ottaa elämäntavaksi.

Kemiasta ulos kurkottaminen voi oman pään sisällä tarkoittaa myös jollain tavoin kivuliasta kehitystä: on hyväksyttävä se, että substanssiosaaminen siinä, mistä on aikoinaan haaveillut ja mihin on kouluttautunut, vähitellen vanhenee.  Oma selkeä kemian asiantuntijuus rapistuu samalla kun entiset kollegat tuntuvat aina vain pätevöityvän.  Olen pitänyt tätä oman ”poikkitieteellisyyteni” hintana, ja koettanut nauttia myös siitä, että vanhat opiskelukaverit ovat menestyneet oikeina kemisteinä.

Nuoria kemian opiskelijoita ja kemistejä haluan rohkaista katsomaan työelämää avoimin silmin, ja luottamaan siihen, että luonnontieteilijä pärjää!

Kimmo Himberg

Kemistien mielenilmaisu1969

Peruskiven kanto HY:n uuden kemian laitoksen rakentamiseksi v. 1969

Olin Helsingin yliopiston kemistit ry:n hallituksen jäsenenä mukana kemistien mielenilmaisussa vuonna 1969 jolloin kannettiin noin satakiloinen kivi senaatintorin ympäri uuden laitoksen peruskiveksi 300 kemistiopiskelijan saattamana. Kiven vastaanotti rehtori Erkki Kivinen, joka suhtautui asiaan myötämielisesti. Tarvittiin monta rehtoria ennenkuin peruskivi, maattuaan päärakennuksen lattialla yli 20 vuotta, päätyi uuden kemian laitoksen perustukseen Kumpulan kampuksella 90-luvun alussa. Laitos pääsi muuttamaan uusiin ja ajanmukaisiin Chemicum tiloihin vuonna 1995. Sen myötä ympäri kaupunkia hajallaan olleet laitokset saivat yhteisen työskentely-ympäristön.

 

Hallituskadulla laboratoriotyöt tehneenä muistan sen, että laitokseen sisään astuessa ei voinut erehtyä siitä, että kemian laitokseen tultiin. Tuoksut olivat vahvoja ja vaihtuivat päivästä toiseen. Orgaanisen kemian osastolla tapasi olla tulipalo kerran kuussa. Itsekin sammutin sellaisen assistenttina fysikaalisen kemian osastolla. Jätenatriumit poltettiin laitoksen takapihalla. Elohopeaa kieri laboratorioiden lattioilla ja pöydät olivat happojen polttamia. Tislauksia tehtiin labrapöydillä ja eikä kemikaalien avokäsittely yhteisessä tilassa ollut harvinaista. Laitoksen viemäröinti ja ilmastointi  olivat arveluttavalla tasolla.  Suurille  ikäluokille tarjotut opiskeluneliöt olivat neljänneksen silloisista suosituksista.  Voi hyvin ymmärtää, että kivenkantajilla oli ihan oikeat syyt mielenilmaisuunsa.

Jouko Korppi-Tommola

 

Suomen lippu ja Suomalaisten Kemistien Seuran perustaminen

Suomen lipun muodosta ja väreistä käytiin keskustelua 1850-luvulta lähtien. Erityisesti ruotsinkielinen osa väestöstä asettui tukemaan Suomen vaakunaan perustuvaa punakeltaista leijonalippua, jota vasta itsenäistyneen Suomen senaatti esittikin valtiolipuksi vuoden 1918 alussa.

Leijonalippua oli ehditty käyttää yleisesti vuoden 1917 maaliskuussa tapahtuneen Venäjän vallankumouksen jälkeen Helsingissä esimerkiksi valtioneuvoston, Teknillisen korkeakoulun ja yliopiston lipputangoissa.

Keväällä 1918 käydyn verisen sisällissodan jälkeen kokoontunut eduskunta hyväksyi kuitenkin 28. toukokuuta 1918 maan lipuksi alun perin Zachris Topeliuksen jo 1850-luvulla esittämän siniristilipun, joka pohjasi pohjoismaiseen ristilipputraditioon. Lipun suunnittelivat taidemaalarit Eero Snellman ja Bruno Tuukkanen. Kompromissina käydyn keskustelun pohjalta valtiolippuun päätettiin jättää ristin keskelle Suomen vaakuna.

Koska Snellmanin ja Tuukkasen esityksessä ei lipun värejä määritelty riittävällä tarkkuudella, valtioneuvosto pyysi värikemisti Väinö Matti Juho Viljasen antamaan luonnontieteelliseen määritelmään perustuvan ohjeen käytettävistä väreistä. Lipun värin kerrottiin olevan meren, eli ultramariinin sininen ja valkoinen.

Viljanen oli käytännöllisen väriopin ja tekstiilien teollisen värjäyksen todellinen asiantuntija maassa. Saatuaan päästötodistuksen Polyteknilllisen Opiston kemian osastolta vuonna 1899 hän toimi hetken aikaa Forssa Oy:n viimeistelyosaston johtajana, kunnes lähti pitkälle opintomatkalle useisiin tunnettuihin oppilaitoksiin ja teollisuusyrityksien palvelukseen Saksassa, Englannissa ja Hollannissa.

Palattuaan Suomeen Viljanen työskenteli kotikaupunkinsa Tampereen teollisuuskoulun ja tämän jälkeen Tampereen Teknillisen Opiston kemian opettajana. Hän jatkoi myös teollisuuden palveluksessa toimien 1910-luvulla sekä Tampereen turkisvärjäämö Oy:n että Väriteollisuus Oy:n toimitusjohtajana. Viljanen oli myös joitakin vuosia aikaisemmin julkaissut väriteoriaan perustuvan yleistajuisen oppaan Värien sommittelu.

Viljanen oli luonnollinen valita lipun värien määrittelyn tehtävään myös, koska hän toimi 1918 sisällissodan aikana perustetun Vaasan senaatin alaisen, maan teollista toimintaa ohjaavan kauppa- ja teollisuuskomissionin apulaisjohtajana ja vuonna 1919 sen johtajana. Vuonna 1919 hän toimi myös Suomalaisten Teknikkojen Seuran puheenjohtajana.

Koska kysymyksessä ollut tehtävä edellytti laajaa hyväksyntää suomalaiselta kemistikunnalta, Matti Viljanen kutsui joukon kemistejä neuvotteluun koskien värien määrittelyn menetelmiä. Värien määrittelemiseen ei 1919 ollut nykyisenkaltaisia luonnontieteellisiä menetelmiä, joten lipun värit sidottiin kaupallisiin väriteollisuuden tuotteisiin, joiden mallit säilytettäisiin pimeässä huoneessa. Tämä tapaus johti Suomalaisten Kemistien Seuran perustamiseen huhtikuussa 1919.

V.M. J. Viljanen toimi sittemmin 1920-luvun lopulla Kansallisen Edistyspuolueen kansanedustajana ja hän sai 1935 vuorineuvoksen arvon.

 

Kirjoittaja: Panu Nykänen

Löytöjoen tervatehdas

Suomessa oli vuonna 1930 kahdeksantoista tärpätti- terva- ja pikitehdasta. Niiden yhteenlaskettu tuotanto oli noin 432 000 kg raakatärpättiöljyä, 483 000 kg puhdistettua tärpättiöljyä ja 99 000 kg pikeä. Pikiöljyn, puuhapon ja tervaveden tuotannon määrä ei ole tiedossa. Tervatehtaista ei yleensä ole säilynyt muistomerkkejä. Hyrynsalmen Löytöjoen tervatehdas on suomalainen teollisuushistorian muistomerkki, joka on 1990-luvun lopulla tutkittu ja museoitu museoviraston, Kainuun museon ja Hyrynsalmen kunnan toimesta.

1920-luvun alussa Löytöjoelle, Hallan talon maille perustettiin tervatehdas, jonka tarkoituksena oli toimia pilottitehtaana uudenaikaista tervateollisuutta kehitettäessä. Tehtaan omisti ”Hallan Ukko” J. A. Heikkinen, joka oli Teknillisen korkeakoulun kemian professorin Gustaf Kompan tuttava. Komppa osallistui tehtaan prosessilaitteiston suunnitteluun ja rakentamiseen.

Löytöjoen tervatehtaan tuotanto alkoi vuonna 1924, ja sen laboratoriorakennukseen sijoitettu tislauslaitteisto oli käytössä noin vuoteen 1932. Höyrykoneen käyttämä jäähdytyslaitteisto ja puuhapon tislauskattila edustivat aikakautensa edistyksellisintä tekniikkaa.

Löytöjoen tehdas valmisti tervaa, tärpättiä, puuhappoa, pikiöljyä ja saapasrasvaa. Aikalaistietojen mukaan prosessissa syntynyt alkoholi on kaadettu maahan. Koska retortista puuttuu kuitenkin kevyempien hiilivetyjen polttoainekäyttöä varten tarvittava paluuputki, on hyvin mahdollista, että alkoholi jäähdytettiin ja otettiin talteen. Tehtaan tuotanto on joka tapauksessa 1920-luvulla ollut suunnattu paikallisia tarpeita laajempiin tarkoituksiin. Pelkkä retortti olisi hyvin riittänyt hyvälaatuisen tervan ja hiiltotärpätin sekä pikiöljyn ja saapasrasvan valmistukseen. Tehdas toimi 1930-luvun lopulla pilottitehdasvaiheen jälkeen, kun laboratoriotyöskentely oli lopetettu, juuri tällaisessa kokoonpanossa.

Löytöjoen tehtaan tuotannon kustannusrakenne on poikennut keskieurooppalaisista vertailukohdistaan. Retorttihiilet ovat olleet Löytöjoella selkeä sivutuote, vaikka parhaat hiilet vietiin Kontiomäelle ja myytiin Valtion Rautateiden käyttöön. Retorttihiilet on pääasiassa käytetty retortin lämmittämiseen.

Löytöjoen tehtaan pääasiallinen tuotanto on alun perin suunnattu hyvälaatuiseen tervaan ja ennen kaikkea kevyempiin aineisiin kuten puuhappoon. Prosessista sivutuotteena saatu pikiöljy, terva ja saapasrasva on myyty kuluttajille. On mahdollista, että Löytöjoella kokeiltiin vuoden 1924 jälkeen Sulo V. Hintikan ja Gustaf Kompan kehittämää menetelmää lamppuöljyksi ja moottoripolttoaineeksi käytettävän tärpätin valmistamiseksi.

Löytöjoen tehtaan tuotannossa tapahtui selkeä muutos 1930-luvun alkuvuosina. Retorttia on madallettu yhdellä metrillä todennäköisesti uunin rakenteiden rapauduttua tai rautaisen retortin syövyttyä puhki yläosastaan. Innostusta uusiin tehdasinvestointeihin ei Hallassa enää ole ollut, mutta vanhasta rakenteesta on otettu kaikki hyöty irti. Myös tislauskattilan savupiippu laboratoriorakennuksessa on poistettu ja katto on paikattu peltilevyllä.

Retortti on lyhennetty kirveellä karkealla tavalla, joten tämän jälkeen matalammissa lämpötiloissa kiehuvat hiilivedyt ovat päässeet pakenemaan kannen reunan raoista. Tervan ja pien tuotantoa on kuitenkin jatkettu vuoteen 1939 asti. J. A. Heikkinen kuoli juuri ennen talvisodan syttymistä.

Kirjoittaja: Panu Nykänen

Lisätietoa:

http://museovirastorestauroi.nba.fi/teollisuuskohteet/loytojoen-terva-ja-tarpattitehdas

http://www.kajaani.fi/fi/palvelut/hyrynsalmen-rakennushistoriallisesti-arvokkaat-kohteet

Lausuntapyynnöstä SKS:n perustamiseen

Itsenäistymisestä lähtölaukaus tieteellisten seurojen järjestäytymiseen

Suomalaisten Kemistien Seuran perustaminen keväällä 1919 liittyy Suomen itsenäistymisen yhteydessä tehtyihin valtionhallinnon ja tieteellisten seurojen järjestäytymiseen ja varautumiseen uuteen sisä- ja ulkopoliittiseen tilanteeseen.

Kemistien kansalliset seurat perustettiin Euroopan maihin 1800-luvun loppupuolella. Ensimmäisiä olivat 1841 Chemical Society Lontoossa ja 1857 perustettu Ranskan kemian seura. Suomea lähinnä olevat Saksan Deutsche Chemische Gesellschaft perustettiin 1867 ja Svenska Kemistsamfundet 1883. Norjan kemian seura perustettiin 1893, Itävallan 1894 ja Unkarin vuonna 1907.

Kansallisten kemian seurojen perustamista seurasi säännöllisen julkaisutoiminnan aloittaminen ja säännönmukaiset kansainväliset konferenssit, joiden järjestämistä varten perustettiin tieteenalakohtaiset kansainväliset kattojärjestöt. Kemian alan ensimmäinen konferenssi pidettiin August Kekulén järjestämänä Karlsruhessa, Saksassa syyskuussa 1860. Kansainvälinen kemistiyhteisö kokoontui kuitenkin varsinaisesti organisoitumaan vasta vuonna 1892 Genevessä. Kansainvälisten kokousten sarjan seurauksena muodostettiin The International Union of Pure and Applied Chemistry IUPAC, joka järjestäytyi ensimmäisen maailmansodan jälkeen 1919. Sitä edeltänyt The International Association of Chemical Societies oli jo ehtinyt aloittaa toimintansa juuri ennen sodan syttymistä, mutta maailmansodan loppuselvitysten yhteydessä myös tieteellisten järjestöjen toiminta organisoitiin uudelleen sodan voittajavaltioiden toimesta.

 

Kuva: Lauri Niinistö, 75 vuotta toimintaa kemian hyväksi – Suomalaisten kemistien Seura 1919 -1994

 

 

Helsingin jakautunut tiedeyhteisö

 

Kansainvälisissä kattojärjestöissä kutakin maata edusti kansallisen tiedeakatemian valtuuttama edustaja. Suomessa oli 1838 perustettu Societas Scientiarum Fennica – Finska Vetenskaps-Societeten, joka ehti 1800-luvun lopulla luoda henkilökohtaisia kontakteja kansainvälisiin järjestöihin. Suomeen perustettiin myös 1891 Finska Kemistsamfundet kemistien omaksi tieteenalakohtaiseksi järjestöksi.

1890-luvulla Helsingissä toimiva tiedeyhteisö oli kuitenkin jakautunut monin tavoin erilaisiin ryhmittymiin. Jako oli osin sukupolviperustainen. Elettäessä toisen tieteellisen vallankumouksien kiivaimpia vuosia 1880-luvun lopun opiskelijapolvi ei tunnistanut helposti edeltävän sukupolven aatteita eikä edes tiedettä omikseen. Lisäksi oppineet yhteisöt jakautuivat 1880-luvun lopulla todella esille nousseen ja akateemisen yhteisön jakaneen kielikysymyksen, ja vuosisadan vaihteessa Suomen valtiolliseen tulevaisuuteen kohdistuvien odotusten mukaan.

Suomen insinöörikunta järjestäytyi saksalaisen mallin mukaan opiskelijayhdistysten Teknolog-Föreningenin ja Suomenkielisten Polyteknikkojen aktiivien ikääntyessä. Vuonna 1880 perustettiin ensin Tekniska Föreningen i Finland TFiF ja 1896 Suomalaisten Teknikkojen Seura STS (nykyinen TEK).

Vasta Polyteknillisestä Opistosta valmistunut Gustaf Komppa perusti oman aikakautensa opiskelijoiden Kemisti-Killan 1891 osin protestina oppilaitoksen vanhanaikaista opetustapaa kohtaan. Ryhmittymä oli selkeästi nuori, kansallismielinen ja suomenkielinen. 1908 suomenkielisten tieteentekijöiden laajempi joukko perusti Teknillisen korkeakoulun professoriksi päätyneen ja korkeakoulun suomalaistamista yhdessä arkkitehti Onni Tarjanteen kanssa johtaneen Kompan johdolla Suomalaisen Tiedeakatemian kilpailemaan kansallisen tiedeakatemian asemasta liian ruotsikielisenä pidetyn Tiedeseuran kanssa. Kaksi tiedeakatemiaa kamppailivat sitten kansainvälisistä edustuksista tieteen kattojärjestöissä aina 1970-luvulle saakka, jolloin perustettiin tiedeakatemioiden katto-organisaatio, nykyinen Suomen Tiedeakatemiat CoFA.

Ensimmäisen maailmansodan aikana vanhemmat tieteentekijät suhtautuivat usein varovaisemmin itsenäistymispyrkimyksiin kuin opiskelijat, jotka pyrkivät aktiiviseen toimintaan itsenäistymistaistelun edistämiseksi. Professorikunta oli vannonut uskollisuutta keisarille, jota nuori polvi ei voinut hyväksyä. Väännön tuloksena syntyivät mm. jääkäriliike ja ajatus kansallisaatetta tukevasta teollisuudesta. Kansallisten strategisten teollisuudenhaarojen kehittäminen nähtiin mahdollisuudeksi hankkia valtiollinen itsenäisyys.

Tärkeimpiin strategisiin tuotannon haaroihin kuuluivat esimerkiksi elintarvike- ja polttoainehuoltoon liittyvät teollisuudet. Osa vanhasta kemianteollisuudesta Suomessa nojautui kuitenkin vahvasti skandinaavisiin yhteyksiin, ja tämä koettiin nuorempien keskuudessa helposti uhaksi Suomen taloudelliselle itsenäisyydelle.

 

Tasavallan haasteina ruuti, rikkihappo ja väkilannoitteet

 

Suomen itsenäistymistaistelun aikana loppuvuodesta 1917 ja 1918 maan hallitus ja sitten valkoisen armeijan esikunta pyrkivät järjestelemään strategisten teollisuudenalojen toimintaa kokoamalla ensin yleensä teollisuuden harjoittajien joukosta ja sitten kemian teollisuuden edustajista asiantuntijaryhmän hoitamaan elintarvike-, lannoite- ja räjähdysainehuollon kysymyksiä. Organisointi alkoi Mannerheimin esikunnasta. Valkoisen armeijan insinööriesikunnan räjähdysosaston johtajana toimi vuoden 1918 kuluessa Gustaf Komppa, joka liitti asiantuntijaverkostoonsa omat luotto-oppilaansa ja kollegansa. Muiden muassa senaatin kauppa- ja teollisuuskomission kemian teollisuuden osaston johtajana toimi Kompan oppilas, vuonna 1916 diplomityönsä koivutervasta kirjoittanut Kompan entinen assistentti Yrjö Talvitie.

Nuoren tasavallan tärkeimpiä strategisia kysymyksiä olivat ruudin, rikkihapon ja väkilannoitteiden saatavuus. Suomi oli väkilannoitteiden käytössä selvästi jäljessä verrattuna muihin Euroopan maihin. Tämä ongelma oli osaltaan johtanut vuosien 1917 ja 1918 elintarvikekriisiin ja nälkäkatastrofiin.

Kokonaisuuden polttopisteessä oli rikkihappotuotanto. Vielä yksityinen, suurelta osin norjalaisomisteinen Ab Outokumpu Oy ei onnistunut maailmansodan aikana käynnistämään sen tuottaman rikkikiisun varaan suunnitellun rikkihappotehtaan tuotantoa, ja senaatin kauppa- ja teollisuuskomissio päätti lopettaa takkuilevan yhteistyöhankkeen loppuvuodesta 1918.

Yrjö Talvitie esitti fosfaatti- ja typpilannoitteiden valmistusta koskevan kysymyksen ratkaisemiseksi vuodenvaihteessa 1919 aluksi typpiteollisuuden tilanteen ja menetelmien selvittämistä Skandinaviassa. Kauppa- ja teollisuuskomissio puolsi Talvitien aloitetta, mutta päätti samalla perustaa asiantuntijakomitean valmistelemaan asiaa. Komitean muodostamisesta pyydettiin lausuntoa Finska Kemistsamfundetilta, jonka esityksestä perustettiin Helsingin yliopiston mineralogian professori Leonard Borgströmin johdolla istunut komitea. Borgström oli perehtynyt mineralogian kysymyksiin pitkillä opintomatkoillaan ja saanut alan henkilökohtaisen professuurin yliopiston Geologian laitoksella vuoden 1919 alusta toimittuaan pitkään geologisen kokoelman ylimääräisenä assistenttina.

 

Lausuntopyyntö johtaa yhdistyksen perustamiseen ja sinivalkoisen lipun syntyyn

 

Borgströmin Komitean esitys joutui seuraavaksi vasta perustetun kauppa- ja teollisuusministeriön valmisteltavaksi. Ministeriö pyysi saman tien Suomalaisten Teknikkojen Seuralta lausuntoa asiasta, erityisesti koskien Ab Outokumpu Oy:n kanssa tehtävää yhteistyötä. STS perusti välittömästi oman kemistityöryhmän ottamaan kantaa kysymykseen.

Suomalaisten Teknikkojen Seuran kemistien kokous järjestettiin 23. huhtikuuta 1919 kauppa- ja teollisuushallituksen johtajan, V. M. J. Viljasen koolle kutsumana. Kokoontunut joukko muodostui näin valkoisen ja nuoremman suomenkielisen Suomen kemian teollisuuden edustajista. Kokous päätti aloittaa uuden kemian alakohtaisen yhdistyksen toiminnan ja kutsua sen puheenjohtajaksi professori Gust. Kompan.

Kokouksella oli yhdistyksen perustamishankkeen lisäksi kolme tarkoitusta. Kokous laati ensin esityksen vastauksena kauppa- ja teollisuusministeriön Suomalaisten Teknikkojen Seuralle lähettämään kirjelmään esityksen kemian teollisuuden aloja suunnittelevan komitean jäseniksi. Esityksen mukaan puheenjohtajaksi esitettiin Wäinö Tammenoksa, Yrjö Talvitie, Gust. Komppa, V. M. J. Viljanen, Sulo Hintikka, Aleksanteri Lampén. Näistä Wäinö Tammenoksa oli Kompan ikätoveri, muut hänen oppilaitaan. Viljasesta ja Lampénista tuli myöhemmin valtioneuvoston ministereitä.

Toiseksi kokous päätti valtuuttaa V. M. J. Viljasen laatimaan yhdistyksen sihteerin kanssa esityksen Suomen lipun värien määräämiseksi, ja lopuksi Komppa esitteli vasta itsenäistyneen Viron itäosista saatavan öljyliuskeen, palavakiven ominaisuuksia. Viimeksi mainittu liittyi uusien tasavaltojen polttoainehuollon kysymyksiin.

 

Päätökset nopeasti käytäntöön

 

Ministeriö perusti uuden komitean STS:n esityksen mukaan ”antamaan lausunto kemiallis-teknillisten alojen kehitysmahdollisuuksista maassamme ja erittäinkin lannoitteiden ja sotatarkoituksiin käytettävien typpiyhdisteiden valmistuksesta sekä käytännöllisistä toimenpiteistä, joihin sellaisten tehtaiden aikaansaamiseksi olisi ryhdyttävä”. Komitea istui Wäinö Tammenoksan johdolla kaksi kertaa. Samaan aikaan Teknillinen korkeakoulu laati oman lausuntonsa kysymyksestä.

Komitean tekemät päätökset konkretisoituivat nopeasti. Yrjö Talvitie matkusti syksyllä 1919 sodanjälkeiseen taloudelliseen kaaokseen ajautuneeseen Saksaan ja sai mahdollisuuden ostaa Rheinische Maschinenfabrikin valmistaman superfosfaattitehtaan. Kaupan vahvistamisella oli taloudellisesta tilanteesta johtuen kiire. Asiaa valmisteltaessa kysymys rikkikiisun tuottajan, eli Ab Outokumpu Oy:n asemasta nousi vahvasti esille. Raaka-ainekysymyksen vuoksi asian valmistelu oli tehtävä ehdottoman salassa. Kauppakirja allekirjoitettiin jo 19. marraskuuta 1919. Valtion Rikkihappo- ja superfosfaattitehtaiden ohjesääntö vahvistettiin maaliskuussa 1920.

Suomalaisten Kemistien Seura toimi Suomalaisten Teknikkojen Seuran alayhdistyksenä kevääseen 1924 saakka, jolloin ruuti-, rikkihappo- ja superfosfaattitehtaiden, sekä Outokummun kaivoksen tulevaisuus valtionyhtiöinä alkoivat jo olla selvillä. SKS merkittiin yhdistysrekisteriin 26. kesäkuuta 1924.

 

Panu Nykänen