Kemistiteekkareiden menestyvä biotekniikkayritys

Kemistiteekkarit Pekka Mattila ja Kari Pitkänen perustivat Finnzymesin vuonna 1987 aluksi pöytälaatikkofirmaksi. Finnzymesistä kehittyi vähitellen merkittävä biotekniikkayritys, joka valmisti entsyymejä dna-tutkimukseen. Tuotelistalle tuli myös pcr-laitteita dna:n monistusta varten. Vuonna 2010 Finnzymes myytiin amerikkalaiselle Thermo Fisher Scientificille. 

Idea Finnzymesista syntyi Teknillisen korkeakoulun kemian osastolla tehdassuunnittelun kurssilla, kuvan rakennuksessa. Nyt rakennus kuuluu Aalto-yliopiston kemiantekniikan korkeakouluun.

Kurssityöstä kohti käytännön toteutusta

 

Elettiin 1980-luvun puoliväliä, kun kemian teekkarit Pekka Mattila ja Kari Pitkänen suorittivat Teknillisen korkeakoulun kemian osastolla työlästä tehdassuunnittelun kurssia. Kurssityönä syntyi suunnitelma tehtaasta, jossa tuotetaan dna-molekyyliä katkaisevia restriktioentsyymejä.
Kyse oli vasta suunnitelmasta, mutta samalla kaksikolle syntyi ajatus, voisiko tehtaan toteuttaa käytännössä. Dna-tutkimukseen tarvittiin erilaisia entsyymejä eikä niitä tuotettu Suomessa eikä Pohjoismaissa.

Entsyymeistä ja niiden käsittelystä oli kuitenkin saatava lisäoppia, jota ei ollut tarjolla kotimaassa. Selvitettyään tilannetta Mattilan ja Pitkäsen huomio kiinnittyi alan huippuyritykseen New England Biolabsiin Yhdysvalloissa. Sinne he lähettivät rohkeasti kirjeen jossa ilmaisivat halunsa tulla oppimaan restriktioentsyymien eristystä ja tuotantoteknologiaa.

Melkoinen yllätys kaksikolle itselleenkin oli se, kun yrityksestä vastattiin ja vieläpä positiivisesti. Heidät toivotettiin tervetulleeksi oppiin Yhdysvaltoihin.

Saavuttuaan paikalle Mattila ja Pitkänen saivat ilokseen huomata, että heille oli varattu jopa laboratoriotila ja työn ohjaaja, ja käteen ojennettiin avaimet työpaikalle. Työ saattoi alkaa välittömästi.

Tämä melko poikkeuksellinen alku kiihdytti vauhtiin suomalaisen menestystarinan, biotekniikkayrityksen Finnzymesin. New England Biolabsista tuli sittemmin Finnzymesille tärkeä yhteistyökumppani.

Finnzymesin nosti huomattavaan kasvuun dna:n monistamiseen kehitetty pcr-teknologia, joka alkoi yleistyä 1980-luvun loppuvuosina.

Pcr:ssä tarvittiin korkeita lämpötiloja sietäviä dna-polymeraasi –entsyymejä, joita tiedettiin olevan kuumissa paikoissa elävillä bakteereilla.

Pekka Mattila ryhtyi tutkimusmatkailijaksi, joka lähti näiden otusten perään eksoottisiin paikkoihin, kuumille lähteille ja vulkaanisille alueille Islantiin, Uuteen-Seelantiin ja Kamtsatkan niemimaalle.

Vuosien myötä Finnzymesin toiminta laajeni myös diagnostiikan alalle ja suurimmillaan yrityksen palveluksessa oli lähes satakunta henkilöä. Oman tuotekehityksen hedelmä oli myös aikansa parhain dna:ta monistava entsyymi. Yritys esitteli myös oman, pienikokoisen pcr-laitteen dna:n monistukseen.

Finnzymesin johtokolmikkoon kuuluivat Pekka Mattila toimitusjohtajana, Tuomas Tenkanen, joka vastasi tutkimuksesta, tuotekehityksestä ja tuotannosta sekä Kari Pitkänen, joka vastasi jakelusta. Kaikki kolme olivat valmistuneet diplomi-insinööreiksi Teknillisen korkeakoulun kemian osastolta. Pitkään harkittuaan he päätyivät myymään Finnzymesin amerikkalaiselle Thermo Fisher Scientificille vuonna 2010.

 

Pekka Mattila kertoo Finnzymesin alkuajoista, menestyksestä ja yrityksen myyntiin johtaneista syistä. Hän toimii nykyisin Desentum-yrityksen toimitusjohtajana.

Tuomas Tenkanen lähti lähes vuodeksi entsyymioppiin New England Biolabsiin

 

Tuomas Tenkanen tutustui Pekka Mattilaan ja Kari Pitkäseen harjoitustöissä kemian osastolla Otaniemessä. Kun henkilökemiat synkkasivat, Finnzymes lähetti hänet Yhdysvaltoihin New England Biolabsiin lähes vuodeksi tutkimaan entsyymejä ja perehtymään niiden eristämiseen ja tuottamiseen. Samalla Tenkanen teki siellä diplomityönsä ja palattuaan Suomeen toi mukanaan opit Finnzymesin käyttöön.

Tuomas Tenkanen johti Finnzymesissä tutkimusta, tuotekehitystä ja tuotantoa.

Tuomas Tenkanen muistelee Finnzymesin vaiheita. Nykyisin hän toimii Mobidiag-yrityksen toimitusjohtajana.

Jutun toimitus Sisko Loikkanen. Valokuvat: Sisko Loikkanen, Pekka Mattilan valokuva Herantis Pharma Plc.

Kaoliinikatalyytti Karjalasta ja öljynpuhdistusta Helsingissä

Gustaf Kompan bensiininvalmistusprosessiin tarvittava katalyytti perustui kaoliiniin. Raaka-aine saatiin heti Suomen itsenäistymisen jälkeen Laatokan koillispuolelta löydetystä Soanlahden kaoliiniesiintymästä.

Soanlahti on ollut ainoa Suomessa taloudellisesti hyödynnetty kaoliiniesiintymä. Se tarjosi raaka-ainetta suomalaiselle posliiniteollisuudelle. Kaoliiniesiintymän löytyminen Suomen kallioperästä oli kuitenkin lottovoitto myös kemisteille.

Prolanvaaran tila kuului Suomalainen Puuliike Oy:lle, jota kautta kaivoksen omistus jakaantui kaakkoissuomalaisille liikkeenharjoittajille. Kaivosteollisuustoiminnan tarvitsemat pääomat kerättiin Suomesta. Malmiota hyödyntämään perustettiin maaliskuussa 1933 Suomen kaoliini Oy. Perustettuun yhtiöön kuuluivat Soalahden maa-alueen omistaneiden J. W. Taskisen, Eino Taskisen ja Tapio I. Taskisen lisäksi loviisalainen konsuli ja laivanvarustaja Ragnar Nordström ja eversti Paavo Talvela. Yhtiön toimitusjohtajana työskenteli pitkään diplomi-insinööri Roope Hormi, Gust. Kompan entinen assistentti, joka siirtyi 1933 Taloudellisen puolustusneuvoston konttoriin.

Roope Hormi toimi Rikkihappo- ja superfosfaattitehtaat Oy:n johtokunnan varapuheenjohtajana 30-luvun puolivälissä ja vuodesta 1935 Vihtavuoren ruutitehtaan johtajana. Roope Hormi oli itsenäisyyden alkuvuosikymmenien strategisen kemianteollisuuden keskushenkilöitä, mutta hän kuoli vaikean sairauden murtamana jo 1938.

 

Prolanvaaran harjanteita kuvattuna luoteesta kaakkoon. 1943.07.31 SA-Kuva

 

Katalyyteistä haettiin tietoa Saksasta, Unkarista ja Pietarista

Keramiikan käyttöön ja valmistukseen perehtynyt diplomi-insinööri Torolf Tollander toi tietoa keraamisista katalyyteistä opintomatkaltaan Saksaan 1920-luvun alussa. Tollander työskenteli Arabia Oy:n tuotekehityslaboratoriossa Helsingissä. Toinen tietolähde suomalaiskemisteille asiassa oli Budapestin Teknillisen korkeakoulun teknillisen kemian professori József Varga. Gust. Komppa kävi Unkarissa Vargaa tapaamassa, alkuvuodesta 1937 helsinkiläisen öljynregenerointiprosessin käynnistysvaiheessa.

Koko tutkimushanke sai vauhtia myös Pietarin yliopistosta. Suomalaisten kemisti-insinöörien henkilökohtaiset yhteydet Pietarin teollisuus- ja tutkijapiireihin eivät olleet katkenneet Suomen itsenäistyessä. Pietarin yliopistossa työskenteli professori Konstantin Taipale, jonka perhe kuului Pietarin suomalaiseen siirtokuntaan.

Konstantin Taipale oli akateemisissa piireissä tunnettu tiedemies, ja häntä pidettiin Suomessa epäpoliittisena henkilönä. Komppa tapasi Taipaleen Mendelejevin syntymän 100-vuostisjuhlassa 14. syyskuuta 1934. Hänen poikansa Yrjö Taipale siirtyi 30-luvun alussa Suomeen ja työskenteli ensin Arabian tehtailla ja tämän jälkeen professori Kompan yksityisassistenttina Teknillisen korkeakoulun kemian laitoksella.

Konstantin Taipale lähetti pojalleen tietoja kaoliinin käytöstä 1930-luvun alkuvuosina. Pian tämän jälkeen Yrjö Taipale ilmoitti keksineensä uuden menetelmän posliinin kultaukseen. Hän perusti tuotteen valmistamiseksi Suomen Kiiltokulta Oy:n 1934.

Suomen Kiiltokulta Oy:ssä keksittiin tai yhtiö sai valmiina haltuunsa menetelmän öljytuotteiden regeneroimiseksi. Vastaavia menetelmiä oli ollut käytössä suurvalloissa ja esimerkiksi Tanskassa jo muutamia vuosia.

Konstantin Taipale katosi vuonna 1937 Stalinin puhdistusten alkaessa.

 

Kaoliinia käytetään posliinituotteiden ja tulenkestävien tiilien valmistuksessa sekä paperiteollisuudessa. Tunnettuja kaoliiniesiintymiä sijaitsee Virtasalmella, Puolangalla ja Sallassa. Kuva; Shutterstock

 

Sota-ajan täydelinen öljyn kierrätys

Kiiltokulta Oy:n öljynpuhdistusprosessi oli kuitenkin valmis tuotantoon. Menetelmä jäteöljyn puhdistamiseksi toimi ylikuuman vesihöyryn avulla. Menetelmälle haettiin myös patenttia. Kiiltokulta Oy:n nimi vaihdettiin vuonna 1936 Kemiallinen teollisuus Oy:ksi, kun valmistelut Helsingin öljynpuhdistustehtaan käynnistämiseksi alkoivat.

Öljyn regeneroinnista tuli sota-aikana olennainen osa Suomen voiteluainehuoltoa. Säännöstelyaikana voiteluöljyä ostettaessa oli jätettävä vastaava määrä käytettyä öljyä uudelleen käsiteltäväksi. Järjestelmä perustui vuosien ajan täydelliseen öljyn kierrätykseen.

Laatokan pohjoispuolella sijaitseva Soanlahden kaivos menetettiin alueluovutusten yhteydessä Neuvostoliitolle ensin 1940 ja lopullisesti 1944.

Kirjoittaja: Panu Nykänen