Matkailu avartaa – Kemistit tiedematkailijoiden eturintamassa

Suomalaisen luonnontieteiden ja tekniikan tutkimuksen perusta rakennettiin 1850-luvun jälkeen tukevalle, kansainvälisen vertailun kestävälle pohjalle.

Aleksanteri II:n virkaan astumisen ja Krimin sodan jälkeen 1856 toistakymmentä vuotta voimassa olleet ulkomaanmatkailua rajoittaneet säädökset purettiin, ja nuoret suomalaiset tiedemiehet lähtivät joukoittain Eurooppaan. Matkat kohdistuivat etupäässä saksalaisen kielialueen tutkimuslaitoksiin ja yliopistoihin. Matkanteko oli pakko rajoittaa kesäkausiin, koska rautatieyhteydet ulkomaille syntyivät vasta 1870-luvun jälkeen ja jäätyneen Itämeren ylittäminen oli käytännössä mahdotonta ennen 1900-lukua. Lisäksi tutkijoiden viranhoito edellytti oleskelua lukukaudenaikana Helsingissä. Ainoastaan harvinaisella poikkeusluvalla saattoi jäädä talven yli ulkomaille.

Ruotsin vallan aikana yliopistotutkijoiden matkailu oli tavanomainen osa tutkimustyötä. Yhteydet Itämeren yli jatkuivat vielä autonomian ajan alussakin. J. J. Nervander ehti vielä kiertää keskieurooppalaisten instrumenttivalmistajien työpajoja 1830-luvun lopulla ennen rajojen sulkeutumista. Syynä tähän oli Venäjän pyrkimys pitää vallankumoukselliset aatteet rajojensa ulkopuolella. Poikkeuksiakin toki oli. A. E. Arppe pystyi hyvien suhteidensa vuoksi opiskelemaan 1840-luvun alussa Berzeliuksen laboratoriossa Tukholmassa. Hän vieläpä jatkoi opintojaan Mitscherlichin luona Berliinissä, Wöhlerin luona Göttingenissä ja Liebigin luona Gießenissä. Monelle muulle rajojen avautuminen merkitsi paluuta vanhaan eurooppalaiseen yliopistokulttuuriin.

 

Vuoden 1900 Pariisin Maailmannäyttelyn suuri sisääntuloportti.

Suomalaisen insinöörikunnan historian ensimmäinen virkamatka

Kemistit olivat tietenkin tiedematkailijoiden eturintamassa. Helsingin teknillisen reaalikoulun johtaja A. O. Saelan lähti ensimmäisen mahdollisuuden koittaessa kiertämään saksankielisiä maita. Hänen matkasuunnitelmansa oli kattava. Matka suuntautui nimittäin ”useampiin Saksan valtioihin”. Suomalaisen insinöörikunnan historian ensimmäisen virkamatkan aikana Saelanin matkatoverina oli vuorikonttorin ylimasuunimestari Anders Johan Wathén.
Saelanin matkan tärkein tavoite oli perehtyä Zürichissä vasta toimintansa aloittaneen uuden teknillisen oppilaitoksen (ETH) opetusohjelmaan. Vierailun seurauksena Helsingin Teknillinen reaalikoulu sai uudet säännöt joulukuussa 1858. Uudistuksella luotiin perusta Helsingin oppilaitoksen muuttumiselle teknilliseksi korkeakouluksi.
Polyteknillisen Opiston vakituiselle opettajakunnalle tiedematkailu oli 1800-luvun lopulla jopa pakollinen osa jatko- ja täydennyskoulutusta. Teknillisen koulutuksen rahoittaja Manufaktuurijohtokunta pyrki lähettämään opettajia ulkomaille mahdollisimman tasapuolisesti. Matkastipendejä jaettiin kuitenkin pääasiassa siten, että ulkomailta haettiin nopeasti kehittyvän tekniikan uusimmat virtaukset. Kysymyksessä oli harkittu teknologian siirto Venäjän keisarikunnan hyödyksi. Suomi tietenkin hyötyi valtavasti tästä politiikasta.

 

Apurahaa ulkomaan opintoihin

Vuodesta 1865 eteenpäin oli mahdollista hakea apurahaa ulkomaisissa korkeakouluissa suoritettavia opintoja varten. Varoja myönnettiin harkinnanvaraisesti, koska määräraha ei missään tapauksessa riittänyt kaikkien halukkaitten ulkomaanmatkoihin. Varakkaammat nuoret käyttivät opiskeluun omia varojaan. Esimerkiksi suomalaisen teknillisen kemian kantaisä Ernst Qvist teki lukuisat ulkomaille suuntautuvat opintomatkansa melkein kokonaan omin varoin.
Suurimmat panostukset valtio asetti luonnontieteiden kehittämiseen. 1890-luvulla Polyteknillisen Opiston 16-jäsenistä opettajakuntaa varten oli varattu 1 500 markan vuosittainen matkamääräraha. Kun yliopiston vastaava 18 000 mk:n määräraha oli tarkoitettu 75 opettajan ulkomaanmatkoja varten, oli suhde noin 2,5 kertainen yliopiston opettajakunnan hyväksi.
Polyteknillisen Opiston opettajat olivat 1800-luvun lopulle tultaessa aloittaneet säännönmukaisesti uransa saksalaiselle kielialueelle suuntautuneilla opintomatkoilla. Opintomatkailu oli viran saamisen ehdoton edellytys poikkeustapauksia lukuun ottamatta.

 

Ikuisen opiskelijan perintö

Vuodesta 1865 eteenpäin oli mahdollista hakea apurahaa ulkomaisissa korkeakouluissa suoritettavia opintoja varten. Varoja myönnettiin harkinnanvaraisesti, koska määräraha ei missään tapauksessa riittänyt kaikkien halukkaitten ulkomaanmatkoihin. Varakkaammat nuoret käyttivät opiskeluun omia varojaan. Esimerkiksi suomalaisen teknillisen kemian kantaisä Ernst Qvist teki lukuisat ulkomaille suuntautuvat opintomatkansa melkein kokonaan omin varoin.
Suurimmat panostukset valtio asetti luonnontieteiden kehittämiseen. 1890-luvulla Polyteknillisen Opiston 16-jäsenistä opettajakuntaa varten oli varattu 1 500 markan vuosittainen matkamääräraha. Kun yliopiston vastaava 18 000 mk:n määräraha oli tarkoitettu 75 opettajan ulkomaanmatkoja varten, oli suhde noin 2,5 kertainen yliopiston opettajakunnan hyväksi.
Polyteknillisen Opiston opettajat olivat 1800-luvun lopulle tultaessa aloittaneet säännönmukaisesti uransa saksalaiselle kielialueelle suuntautuneilla opintomatkoilla. Opintomatkailu oli viran saamisen ehdoton edellytys poikkeustapauksia lukuun ottamatta.

Henrik Alfred Wahlforss ja kollegat. Wahlforss kuvassa oikealla.

Matkakohteina maailman- ja teollisuusnäyttelyt

Tärkeän matkakohteen suomalaiselle virkamieskunnalle muodostivat vuoden 1851 Lontoon Crystal Palacen maailmannäyttelyn jälkeen lähes kaikissa Euroopan pääkaupungeissa tuotetut maailman- ja teollisuusnäyttelyt. Tukholmassa 1866 ja Pariisissa 1867 järjestettiin teollisuusnäyttelyt, joissa kummassakin vieraili koko joukko suomalaisia tieteentekijöitä. Polyteknillisen koulun opettajakunnasta Pariisissa kävi myös Ernst Qvist, joka matkusti jälleen omin varoin. Amerikan matkailu alkoi vuosisadan lopulla. August Fredrik Soldan oleskeli 1850-luvulla USA:ssa, mutta tämä johtui maastakarkoituksesta. Vuoden 1893 Chicagon maailmannäyttely sai virallisen vieraan Suomesta, kun C. E. Holmberg matkusti paikalle senaatin apurahan turvin.
Pariisin tunnetut suuret maailmannäyttelyt järjestettiin vuosina 1878 ja 1900. Jälkimmäiseen Polyteknillinen Opisto panosti sekä näytteillepanijana voittaen kultamitalin maailman parhaana teknillisenä korkeakouluna, että lähettämällä joukon varttuneempia opettajia opinto- ja tutustumismatkalle. Mahdollisuus valtion kustantamaan Pariisin-matkaan herätti Opiston opettajakollegiossa kiivaan taistelun matkarahoista, joita yritettiin tasata mahdollisimman monen halukkaan matkan hyväksi. Pariisissa kävi kaikkiaan yhdeksän Polyteknillisen Opiston opettajaa – noin puolet opettajakunnasta.
Gustaf Komppa toi Pariisin maailmannäyttelystä palatessaan ensimmäisen Suomessa tunnetun radioaktiivisen preparaatin.
Suomi ei suinkaan ennen ensimmäistä maailmansotaa ollut tieteen kannalta takapajuinen tai eristyksiin jäänyt maa. Ennemminkin päinvastoin. Suomalaisten tiedemiesten, kemistit mukaan luettuna toimintaympäristön horisontti oli kaukana ja kirkkaasti näkyvillä.

Suomen paviljonki Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1900.

 

Kirjoittaja: Panu Nykänen

Kuvat:  Wipedia ja Finna / Museovirasto – Musketti

 

Tulta tikuista

Kemian teollisuudessa on tuotannon haaroja, joita pidetään sellaisina itsestäänselvyyksinä, että vain niiden puuttuminen osoittaa tuotteiden todellisen aseman yhteiskunnassamme. Yksi tällainen on tulitikkuteollisuus.

 

Aina 1800-luvulle saakka tulineuvoina toimivat tulukset, jotka mainitaan esimerkiksi suomalaisessa romaanikirjallisuudessa tavanomaisena työkaluna. Aina 1900-luvulle saakka pääosassa suomalaisista maataloista elettiin kuitenkin tilanteessa, jossa mähkässä palavaa hiillosta ei koskaan päästetty sammumaan. Tulta ei siis paljon sytytelty. Ranskalainen Jean Chancel keksi vuonna 1805 kastettavat tulitikut, jotka jäivät Pohjolassa kuitenkin aika vieraaksi välineeksi. Syy on selvä, Chancelin tikku sytytettiin kastamalla sytytettävä jo sinänsä myrkyllinen tikku rikkihappoon. Vuonna 1826 britti John Walker keksi raapaistavan tulitikun, joka sai nimensä Sir William Congraven mukaan.

Vasta ruotsalaisen Gustaf Erik Paschin varmuustulitikku 1844 valloitti todella maailman. Ensimmäinen varmuustulitikkutehdas aloitti toimintansa Jönköpingissä 1847. Varmuustulitikut sytytetään raapaisemalla myrkytöntä tikkua punaisella fosforilla ja lasimurskalla päällystettyä raapaisupintaa tulitikkuaskin reunassa.
Varmuustulitikkujen valmistus muodostui teollisuuden suurvalloissa tuottoisaksi suurteollisuudeksi, ja tikkujen tuotantoa ryhdyttiin verottamaan ankarasti. Tulitikkuteollisuudesta, jota verrattiin tupakkateollisuuteen, tehtiin monessa maassa valtion monopoli. Myös tulitikkuteollisuuden palovaarallisuus ja valmistusprosessien myrkyllisyys vaikutti valtion valvonnan tiivistymiseen.
Venäjällä tulitikkujen verotus aloitettiin vuonna 1848, mutta tästä seurasi huomattavan kotiteollisuuden syntyminen. Kotikemistit ryhtyivät valmistamaan tulitikkuja, samalla syntyivät valtaisat pimeät markkinat.

 

 

Vuosisadan lopussa Suomessa oli 14 tulitikkutehdasta

Myös Suomessa tulitikkuteollisuus syntyi jo 1800-luvun alkupuolella. Ensimmäiset suomalaiset tulitikkutehtaat syntyivät kotilaboratorioiden varaan ja tuotanto laivattiin usein Pietarin markkinoille.
Tuottoisa tulitikkuteollisuus pysyi pitkään vanhanaikaisena ja työntekijöille vaarallisena toimintana. Valkean fosforin käyttäminen tulitikuissa kiellettiin Suomessa vuonna 1874, useissa muissa maissa paljon myöhemmin.
Vuosisadan lopulle tultaessa Suomessa oli parhaimmillaan 14 tulitikkutehdasta. Vaikka teollisuus oli nauttinut varsin pitkälle Suomen autonomisesta asemasta johtuvasta verovapaudesta, tulitikut laskettiin ylellisyystuotteeksi tupakkavälineiden tapaan ja tikuille yritettiin määrätä valmistevero 1890-luvulla. Verotusta ei kuitenkaan saatu hyväksytyksi valtion hallinnossa. Samaan aikaan ruotsalainen tulitikkuteollisuus valtasi markkinoita omilla tuotteillaan ja suomalaisten tikkujen vienti Venäjälle lakkasi käytännössä maiden välille asetetun tullirajan vuoksi.

Ruotsi vie, Suomi taipuu

1900-luvun alussa ruotsalainen tulitikkuteollisuus rakensi Swedish Match -yhtiön Ivar Kreugerin johdolla. Kreugerin kartelli pyrki estämään kilpailevien yritysten toiminnan eri puolilla maailmaa. Kartelli osti vähitellen myös saatavilla olevat suomalaiset tulitikkutehtaat ja romutti sitä mukaan niiden laitteistot. Kerrotaan, että Kreuger sai myös Suomen hallituksen hyväksymään valmisteveron tulitikuille.
Itsenäisyyden aikana suomalainen tulitikkuteollisuus nousi kuitenkin kotimarkkinoilla muutamien vuosikymmenten aikana merkittäväksi toimijaksi, ja tulitikkurasioiden kansien keräilystä tuli postimerkkien keräilyn rinnalla merkittävimpiä harrastuksen kohteita. Viimeinen suomalainen tulitikkutehdas Vaajakoskella lopetti toimintansa vuonna 1995.
Suomessa myytävät tulitikut tehdään nykyisin Ruotsissa valmistettuja Sampo-tikkuja lukuun ottamatta halpatyövoimaa käyttäen maissa, joissa tuotanto perustuu edelleen vanhanaikaisiin koneisiin ja myrkyllisiin menetelmiin.

Kirjoittaja: Panu Nykänen

Lisää tietoa suomalaisista tulitikkutehtaista, niiden koneiden tuhoamisesta ja varastoiden polttamisesta voit lukea wipedian artikkelista.