Metaania vedenpuhdistamoista

Moottoripolttoaineena käytettyä kaasua tuotettiin Suomessa varhain myös biojätteestä. Metaanikaasun tuotanto liittyi nykyaikaisten jätevedenpuhdistuslaitosten rakentamiseen.

 

Ennen teollisuuden koneiden sähkökäyttöjen yleistymistä oli tavallista tuottaa voima teollisuuslaitosten koneille hidaskäyntisten maamoottorien avulla. Suuret höyrykoneet edellyttivät valtavia investointeja ja erikoiskoulutuksen saanutta henkilökuntaa. Kaasumoottorit käyttivät voimanlähteenä tyypillisesti kaupunkikaasua tai häkäkaasua. Metaanikaasun tuotanto polttoaineeksi tuli kiinnostavaksi jätevedenpuhdistuslaitosten rakentamisen myötä.

Helsingin kaupungin kasvaessa jäteveden käsittely tuli välttämättömäksi 1900-luvun alkuvuosina, kun kaupungissa siirryttiin yleisemmin vesiklosettien käyttöön. Kaupungin alueella olevien vesistöjen hygieniataso laski vaarallisella tavalla, asukkaat altistuivat kulkutaudeille rantojen likaantumisen takia. 1930-luvulle tultaessa rakennettiin ensimmäiset tehokkaat orgaanista ainesta erottelevat aktiivilietemenetelmää käyttävät laitokset.

Helsingin Kyläsaaren jätevedenpuhdistuslaitos aloitti toimintansa kesällä 1932. Rajasaaren puhdistuslaitos valmistui vuosina 1936–1939. Kumpikin puhdistuslaitos aloitti kaasuntuotannon polttoainetarkoitusta varten heti valmistumisensa jälkeen.

 

Kuva: Kansalliskirjasto / Doria

 

Jatkosodan aikana jätevedenpuhdistuslaitoksilta saatiin kaasua autojen polttoaineeksi

Rajasaaren puhdistamosta saatu kaasu käytettiin voimanlähteenä laitoksen omissa kaasumoottoreissa ja loput laskettiin ilmaan. Kyläsaaren kaasu johdettiin puolestaan kaupungin kaasuverkkoon.
Tilanne muuttui jatkosodan alkaessa. Kun moottoripolttoaineet loppuivat maasta, Oy AGA Ab aloitti jätevedenpuhdistuslaitoksilla valmistetun kaasun jakelun autojen polttoaineeksi kesäkuussa 1941. Kaasukäyttöisiä autoja oli Helsingissä muutaman vuoden kuluttua 87.

Kaasupullojen paino polttoaineen rasitteena

Menetelmä oli 1940-luvulla käytettävissä olleelle tekniikalle liian raskas. Henkilöautoissa käytettiin 2–3 ja kuorma-autoissa 4–6 40 litran vetoista kaasupulloa. Pullot painoivat noin 100 kiloa kappale, joten kuuden pullon lisälasti lohkaisi pienten kuorma-autojen hyötykuormasta melkoisen osan. Koska häkäkaasumoottoriteknologia oli saatu toimimaan sotavuosien aikana suhteellisen hyvin, ja 1948 alkoi nestemäisten polttoaineiden tuonti ulkomailta, metaanikaasun käyttö unohdettiin pian sodan jälkeen taloudellisesti kannattamattomana hankkeena.

Kirjoittaja: Panu Nykänen

Tutustu Helsingin jätevedenpuhdistuksen 100-vuotiseen historiaan. HSY:n, Petri Juutin, Riikka Rajalan ja Tapio Katkon mielenkiintoinen Metropoli ja meri -teos on luettavissa täällä.

 

Kotimainen tervaöljy otettiin käyttöön voiteluaineiden tuotannossa jatkosodan aikana

Voiteluaineiden tuonnin loppuminen jatkosodan alkaessa 1941 johti moniin toimiin näiden riittävyyden takaamiseksi. Pienellä viipeellä vuonna 1943 Suomessa saatiin käynnistettyä kotimaiseen raaka-aineeseen perustuva voiteluöljytuotanto.

Pääasiallinen kotimaisten voiteluaineiden tuotannon lähtöaine oli kantoterva. Tervaöljymenetelmä kehitettiin Keskuslaboratorio Oy:ssä. Aloitteen voiteluöljyn valmistuksen tutkimuksen käynnistämiseksi teki Bertil Nybergh jo lokakuussa 1940. Tutkimukset aloitettiin heti, myöhemmin tutkimuksia tehtiin Terje Enkvistin johdolla. Tervatutkimusten raaka-aineena käytettiin A. Hellströmin omistaman Maaveden tervatehtaan kantotervaa.
Pilottikokeet tuotannon aloittamiseksi tehtiin Hangossa Forcit-Dynamit Ab:n tehtailla, jossa oli valmiina tyhjä tehdasrakennus. Tehtaan koneisto valmistettiin Forcit-Dynamit Ab:n korjauspajalla.

 

Sota-aikana autonmoottoriöljyihin sekoitettiin useimmiten 30–40 % kotimaisia jatkeita. Öljyn raaka-ainetta merkittävämpi muuttuja öljyn likaantumisen kannalta oli puuhiilikaasuttimen käyttö moottorin voimanlähteenä. Kuva ja linkki: Kansalliskirjasto / Doria

 

Tavoitteena tuottaa kolmannes sotaa edeltävän ajan voiteluöljyn kulutuksesta

Vuonna 1943 annettu öljylaki turvasi tervatehtaiden taloudellisen aseman. Tervatuotannon tavoitteeksi asetettiin 7 000–8 000 tonnia vuodessa. Tällä tuotantomäärällä kyettäisiin valmistamaan voiteluaineita 4 000 tonnia vuodessa. Määrä oli noin kolmannes sotaa edeltävän ajan kulutuksesta, ja sillä voitiin pitää välttämättömin liikenne käynnissä.
Voiteluaineteollisuuden koordinaattoriksi Suomeen perustettiin 6. heinäkuuta 1943 Oy Tervaöljy Ab. Yhtiön tarkoituksena oli edistää tai itse harjoittaa tervaöljyjen valmistusta toimittamalla yksityisille yrittäjille tarvittavia tietoja ja lisenssejä. Lisäksi yhtiön toimenkuvaan kuului alan tutkimus, joka keskitettiin Bertil Nyberghin johtamaan Keskuslaboratorio Oy:öön.
Tervateollisuus nousi myös Ruotsissa merkittäväksi tekijäksi voiteluöljypulan ratkaisijana. Ruotsissa perustettiin kantotervan hyödyntämistä varten Skogsägarnas Olje Ab. Yhtiön toiminta perustui noin sataan tervatehtaaseen, joiden tuotteet kerättiin kolmeen keskustislaamoon. Ruotsin tuotantokapasiteetti oli noin 20 000 tonnia tervaa vuodessa.

 

Valmistusta Ruotsista ostetuilla lisenssillä

Suomalainen tervateollisuus joutui aluksi tukeutumaan Ruotsissa kehitettyihin konstruktioihin. Oy Tervaöljy Ab osti Ruotsista O.M. Grunden, Skogsägarnas Olje Ab ja Ramén -hiiltämöiden lisenssit. Koska raaka-aineista ja laitteiden valmistajista oli pulaa, yhtiö tilasi hiiltämökoneistot keskitetysti Oulun Rautateollisuus Oy:ltä ja Mäntästä G. A. Serlachiuksen konepajalta. Oulusta tilatuista viidestä hiiltämöstä pystyttiin työvoimapulan vuoksi toimittamaan vain kaksi.
Forcit-Dynamitin voiteluöljytehdas Hangossa saatiin käyntiin 25. marraskuuta 1943. Koetehtaan käyttöinsinööriksi komennettiin rintamalta diplomi-insinööri Waldemar Jensen. Menetelmä perustui perättäin samassa teräsastiassa suoritettuun tervan krakkaukseen ja vesihöyrytislaukseen rautakatalyytin läsnäollessa. Vuoden 1943 aikana ehdittiin tehdä 22 keittoa, joissa 13:ssa käytettiin katalyyttina ferrokloridia, kahdessa rautaoksidia ja seitsemässä rautajauhoa.
Hangon tehtaassa saatiin alkalilla pestyjä voiteluöljyjä 43–49 %, polttoöljyä joka sisälsi myös fenoleja 12–19%, pikeä 20 % ja voiteluöljyn alkaliin liukeneva osa. Saatu voiteluöljy oli tislauksen eri vaiheissa eri paksuista. Lopputuotteen haittana oli se, että sen viskositeetti muuttui jyrkästi lämpötilan mukana.
Tervavoiteluöljyä käyttävillä autoilla ajettiin aluksi kaksi käyttökoetta. Tulokseen oltiin erittäin tyytyväisiä. Öljyn raaka-ainetta merkittävämpi muuttuja öljyn likaantumisen kannalta oli puuhiilikaasuttimen käyttö moottorin voimanlähteenä.
Tuotantokapasiteetiltaan suurempia tervatehtaita Suomessa oli vuonna 1943 vain 18. Näiden tuotantokapasiteetti oli yhteensä 77 300 tonnia vuodessa. Vuotta myöhemmin tehtaiden lukumäärä oli kasvanut jo 32:een ja hiiltokyky yli kaksinkertaistunut 168 500 tonniin vuodessa. Tehtaiden rakentamista viivytti teräslevyjen puute.

 

Raaka-aineen saatavuus tuotannon pullonkaulana

Tervaöljyn tuotantoa aloitettaessa inventoitiin maan tervaskantovarat. Inventointi tuotti yllättävän pettymyksen. Maasta laskettiin löytyvän noin miljoona m3 60–80 vuotta vanhaa kantoa. 10 000 tonnin tervan vuosituotannolla maan tervaskantojen laskettiin loppuvan jo kolmessa vuodessa.
Tervatehtaat olivat pääosin pieniä laitoksia. Useimmat tehtaat olivat pieniä rautaretorttihiiltämöjä, joiden tervatuotanto oli 50–150 tonnia vuodessa. Suurimmat Ramén-hiiltämot olivat Kajaanissa, Suolahdessa ja Ruukissa Oulun lähellä. Vuonna 1945 saatiin tuotantoon insinööri Kirkkomäen suunnittelemia pieniä retorttihiiltämöjä, jotka oli mitoitettu yhden miehen käytettäviksi.
Varsinaisia tervaöljytehtaita olivat Puukemia Oy Heinolassa, Standard Nobelin tytäryhtiö Oy Kanter Ab Seinäjoella, Forsiitti-Dynamiitti Oy:n Hangon tehdas ja Oy Petko Ab:n Viralan tehdas. Oy Tervaöljy Ab:lla oli sopimus myös tamperelaisen Kumiteollisuus Oy:n kanssa. Ainakin Oy Kanter Ab:n tehtaalla tehtiin aktiivista tuotekehitystyötä insinööri Hj. Strömin johdolla. Työ terva- ja voiteluöljytehtaissa oli luonteeltaan paikoin epäinhimillistä. Prosessissa syntyvät kaasut ja työsuojelutoimenpiteiden ohittaminen jo suunnitteluvaiheessa johti käytännössä tilanteisiin, joissa tehtaiden työntekijöiden oli työskenneltävä kaasunaamarivarustuksessa.

Maan tervaskantovarojen inventointi tuotti yllättävän pettymyksen. 10 000 tonnin tervan vuosituotannolla maan tervaskantojen laskettiin loppuvan jo kolmessa vuodessa. Kuva ja linkki: Kansalliskirjasto / Doria

Saksalaisen voiteluöljyn tuonnin katkeamien vauhditti tervaöljyn tuotantoa

Voiteluöljyteollisuuden käynnistysajankohta seurasi Saksaan tukeutuvan polttoainehuollon keskeytymisestä. Tilanteeseen oli kuitenkin varauduttu ajoissa ja katastrofilta vältyttiin. Valtio rahoitti Forcit-Dynamit Oy:n Hangon tehtaan koekäyttöä 1943 jo 200 000 markalla. Valtio valmistautui lisäksi sijoittamaan toimintaan nopeasti 48 milj. markkaa, mikäli yksityiset yrittäjät eivät olisi innostuneet tervaöljyn valmistuksesta.
Kustannuskysymykset ohitettiin tilanteessa kokonaan. Valtio rahoitti Keskuslaboratorio Oy:n alaan kohdistuvaa tutkimustoimintaa 1944 aluksi noin 500 000 mk:lla. Saksalaisen voiteluöljyjen tuonnin katkeaminen annettiin tuotannon kiihdyttämisen perusteeksi suorasanaisesti toukokuussa 1944.
Toukokuussa 1944 yritettiin tarttua kaikin keinoin myös pohjoismaiseen yhteistyöhön. Bertil Nybergh aloitti neuvottelut Winquist-menetelmän mukaisen mustalipeää raaka-aineenaan käyttävän nestemäistä polttoainetta valmistavan tuotannon käynnistämisestä ruotsalais-suomalaisena yhteistyönä. Hanke jäi kuitenkin suunnittelupöydälle.

 

Kotimaista sekoitetta mukaan auton moottoriöljyihin

Voiteluöljynvalmistajain yhdistyksen tekemissä käyttökokeissa tervaöljy todettiin käyttökelpoiseksi konevoiteluun, ei kuitenkaan kiertovoiteluun. Suurten dieselvoimalaitosten ja laivakoneiden voitelujärjestelmissä käytettiin pelkästään raakaöljypohjaisia voiteluaineita, mutta autonmoottoriöljyihin sekoitettiin useimmiten 30–40 % kotimaisia jatkeita.
Kotimaisten voiteluöljyjen valmistus saatiin toden teolla käyntiin kesällä 1944. Kriittisimmällä hetkellä, talvella 1944–1945, kaikki mahdolliset menetelmät voiteluöljyjen valmistamiseksi ajettiin käyntiin. Tervaöljytehtaiden tuotanto oli selvästi riippuvainen metsämiesten mahdollisuuksista toimittaa raaka-aineita ja tuloksia saatiin todella vasta vuoden 1945 alussa.
Viimeisenä voiteluöljytehtaista käynnistyivät raakamäntyöljyä raaka-aineena käyttävät tehtaat Kemissä ja Oulussa. Oulun tehdas oli alun perin mäntyöljytislaamo, johon hankittiin voiteluöljynvalmistusta varten sähkökäyttöinen krakkauspata. Kemissä käytettiin katalyyttinä rautaa sorvinlastuina tai jauhona. Heti sen jälkeen, kun tervaöljytuotanto oli saatu kunnolla vauhtiin, muihin raaka-aineisiin perustuvaa öljyjen tuotantoa kyettiin vähentämään ja arvokkaat raaka-aineet käyttämään muihin tarkoituksiin. Mäntyöljystä saatiin korvaamattomia vientituloja. Mäntyöljykilosta maksettiin heti sodan jälkeen ulkomailla kaksi kertaa enemmän kuin mitä raakaöljypohjainen voiteluöljykilo maksoi Suomeen tuotuna.
Tervasta ja liuskeöljyn ja tervan sekoituksesta valmistetut öljylaadut käytettiin aina kivennäisöljyihin sekoitettuina jatkeena. Vuosina 1945–1947 valmistettiin yhteensä 7 100 tonnia korvikeöljysekoituksia. Yhdistelmäöljyt valmistettiin useissa eri sekoittamoissa:
– OY NOBEL-STANDARD, Helsinki, Sörnäinen
– OY VACUUM OIL COMPANY, Helsinki
– OY MORE AB, Turku
– OY SUOMEN ÖLJYTEHDAS E. GRÖNBLOM AB, Turku
– V KAJOMERI & K:NI, Messukylä
– PUU- JA ÖLJY OY, Helsinki, Sörnäinen
– KONERASVA OY, Helsinki, Herttoniemi
Helsinkiläisen OY VACUUM OIL COMPANY AB onnistui vuoden 1944 lopulla kehittämään kelvollista vaihteistoöljyä valmistavan prosessin. Tuote otettiin välittömästi yleiseen jakeluun. Tervaöljyn tuotanto loppui kylmän sodan alkaessa ja länsituonnin käynnistyessä 1948.

Kansanhuoltoministeriön julkaisu vuodelta 1943. Kuva ja linkki: Kansalliskirjasto / Doria

 

Kirjoittaja: Panu Nykänen

 

Laboratoriossa ja kedolla

Kemian tutkimuksen ja alan teollisuuden pitkä historia Suomessa

Tutkija Panu Nykänen, FT Teknillisten Tieteiden Akatemia, piti ansiokkaan esitelmän Suomalaisten Kemistien Seura r.y:n kokouksessa 6.3.2019.

Voit nyt tutustua myös Kemia100-sivuilla Panu Nykäsen esitelmäkalvoihin ja suomalaisen kemian tutkimuksen ja alan teollisuuden pitkään historiaan.

 

 

Kaoliinikatalyytti Karjalasta ja öljynpuhdistusta Helsingissä

Gustaf Kompan bensiininvalmistusprosessiin tarvittava katalyytti perustui kaoliiniin. Raaka-aine saatiin heti Suomen itsenäistymisen jälkeen Laatokan koillispuolelta löydetystä Soanlahden kaoliiniesiintymästä.

Soanlahti on ollut ainoa Suomessa taloudellisesti hyödynnetty kaoliiniesiintymä. Se tarjosi raaka-ainetta suomalaiselle posliiniteollisuudelle. Kaoliiniesiintymän löytyminen Suomen kallioperästä oli kuitenkin lottovoitto myös kemisteille.

Prolanvaaran tila kuului Suomalainen Puuliike Oy:lle, jota kautta kaivoksen omistus jakaantui kaakkoissuomalaisille liikkeenharjoittajille. Kaivosteollisuustoiminnan tarvitsemat pääomat kerättiin Suomesta. Malmiota hyödyntämään perustettiin maaliskuussa 1933 Suomen kaoliini Oy. Perustettuun yhtiöön kuuluivat Soalahden maa-alueen omistaneiden J. W. Taskisen, Eino Taskisen ja Tapio I. Taskisen lisäksi loviisalainen konsuli ja laivanvarustaja Ragnar Nordström ja eversti Paavo Talvela. Yhtiön toimitusjohtajana työskenteli pitkään diplomi-insinööri Roope Hormi, Gust. Kompan entinen assistentti, joka siirtyi 1933 Taloudellisen puolustusneuvoston konttoriin.

Roope Hormi toimi Rikkihappo- ja superfosfaattitehtaat Oy:n johtokunnan varapuheenjohtajana 30-luvun puolivälissä ja vuodesta 1935 Vihtavuoren ruutitehtaan johtajana. Roope Hormi oli itsenäisyyden alkuvuosikymmenien strategisen kemianteollisuuden keskushenkilöitä, mutta hän kuoli vaikean sairauden murtamana jo 1938.

 

Prolanvaaran harjanteita kuvattuna luoteesta kaakkoon. 1943.07.31 SA-Kuva

 

Katalyyteistä haettiin tietoa Saksasta, Unkarista ja Pietarista

Keramiikan käyttöön ja valmistukseen perehtynyt diplomi-insinööri Torolf Tollander toi tietoa keraamisista katalyyteistä opintomatkaltaan Saksaan 1920-luvun alussa. Tollander työskenteli Arabia Oy:n tuotekehityslaboratoriossa Helsingissä. Toinen tietolähde suomalaiskemisteille asiassa oli Budapestin Teknillisen korkeakoulun teknillisen kemian professori József Varga. Gust. Komppa kävi Unkarissa Vargaa tapaamassa, alkuvuodesta 1937 helsinkiläisen öljynregenerointiprosessin käynnistysvaiheessa.

Koko tutkimushanke sai vauhtia myös Pietarin yliopistosta. Suomalaisten kemisti-insinöörien henkilökohtaiset yhteydet Pietarin teollisuus- ja tutkijapiireihin eivät olleet katkenneet Suomen itsenäistyessä. Pietarin yliopistossa työskenteli professori Konstantin Taipale, jonka perhe kuului Pietarin suomalaiseen siirtokuntaan.

Konstantin Taipale oli akateemisissa piireissä tunnettu tiedemies, ja häntä pidettiin Suomessa epäpoliittisena henkilönä. Komppa tapasi Taipaleen Mendelejevin syntymän 100-vuostisjuhlassa 14. syyskuuta 1934. Hänen poikansa Yrjö Taipale siirtyi 30-luvun alussa Suomeen ja työskenteli ensin Arabian tehtailla ja tämän jälkeen professori Kompan yksityisassistenttina Teknillisen korkeakoulun kemian laitoksella.

Konstantin Taipale lähetti pojalleen tietoja kaoliinin käytöstä 1930-luvun alkuvuosina. Pian tämän jälkeen Yrjö Taipale ilmoitti keksineensä uuden menetelmän posliinin kultaukseen. Hän perusti tuotteen valmistamiseksi Suomen Kiiltokulta Oy:n 1934.

Suomen Kiiltokulta Oy:ssä keksittiin tai yhtiö sai valmiina haltuunsa menetelmän öljytuotteiden regeneroimiseksi. Vastaavia menetelmiä oli ollut käytössä suurvalloissa ja esimerkiksi Tanskassa jo muutamia vuosia.

Konstantin Taipale katosi vuonna 1937 Stalinin puhdistusten alkaessa.

 

Kaoliinia käytetään posliinituotteiden ja tulenkestävien tiilien valmistuksessa sekä paperiteollisuudessa. Tunnettuja kaoliiniesiintymiä sijaitsee Virtasalmella, Puolangalla ja Sallassa. Kuva; Shutterstock

 

Sota-ajan täydelinen öljyn kierrätys

Kiiltokulta Oy:n öljynpuhdistusprosessi oli kuitenkin valmis tuotantoon. Menetelmä jäteöljyn puhdistamiseksi toimi ylikuuman vesihöyryn avulla. Menetelmälle haettiin myös patenttia. Kiiltokulta Oy:n nimi vaihdettiin vuonna 1936 Kemiallinen teollisuus Oy:ksi, kun valmistelut Helsingin öljynpuhdistustehtaan käynnistämiseksi alkoivat.

Öljyn regeneroinnista tuli sota-aikana olennainen osa Suomen voiteluainehuoltoa. Säännöstelyaikana voiteluöljyä ostettaessa oli jätettävä vastaava määrä käytettyä öljyä uudelleen käsiteltäväksi. Järjestelmä perustui vuosien ajan täydelliseen öljyn kierrätykseen.

Laatokan pohjoispuolella sijaitseva Soanlahden kaivos menetettiin alueluovutusten yhteydessä Neuvostoliitolle ensin 1940 ja lopullisesti 1944.

Kirjoittaja: Panu Nykänen

Valtion rikkihappo- ja superfosfaattitehtaiden (Kemira) perustaminen

Suomen itsenäistyttyä huoltovarmuuskysymykset nousivat vahvasti esille. Keinolannoitteiden käyttö oli Suomessa merkittävästi vähäisempää kuin muissa Euroopan maissa. Vuoden 1918 sisällissodan aikana maassa syntyi ankara elintarvikepula, jonka toistuminen haluttiin estää kotimaisen keinolannoitetuotannon perustamisella.

Suomalainen elintarviketuotanto ei riittänyt 1800-luvulla turvaamaan maan ruuan tarvetta ja Suomessa koettiin 1860-luvun lopulla suuri nälkäkatastrofi, joka tappoi noin kymmenesosan maan väestöstä. Nälkävuosien seurauksena Suomeen rakennettiin kattava kruununmakasiinijärjestelmä, jonka avulla pyrittiin ehkäisemään vastaavan toistuminen. Maan elintarvikehuolto oli kuitenkin tuonnin varassa 1900-luvun alkuun tultaessa.

Suomen talous perustui toimimiseen Venäjän keisarikunnan talousjärjestelmän ohessa. Tärkeimmät kauppakumppanit Suomelle löytyi Pietarin talousalueelta, jonne vietiin esimerkiksi paperi- ja pahvituotteita, halkoja ja maitotaloustuotteita. Pietarin suurilta teurastamoilta tuotiin esimerkiksi luujauhoa Suomen peltojen lannoittamiseksi, sekä suuria määriä viljaa, josta Suomessa oli jatkuva pula.

Suomalainen maatalous perustui pitkälle vanhoihin työmenetelmiin huolimatta siitä, että 1830-luvulta lähtien maassa oli annettu maatalousalan koulutusta Mustialan opistossa ja useissa pienemmissä oppilaitoksissa eri puolilla maata. Keinolannoitteiden käyttö oli Suomessa merkittävästi vähäisempää kuin muissa Euroopan maissa.

Ensimmäisen maailmansodan aikana yhteiskuntarauha Venäjällä alkoi rakoilla ja keväällä 1917 maaliskuun vallankumouksen yhteydessä elintarvikkeiden kauppa rajan yli katkesi kokonaan. Kun Suomessa syntyi poliittisen liikehdinnän seurauksena maataloustyöväen lakkoja kesällä 1917, seuraavana talvena ja vuoden 1918 sisällissodan aikana maassa syntyi ankara elintarvikepula.

Aloitteita kotimaisen keinolannoiteteollisuuden rakentamiseksi tehtiin jo vuoden 1917 valtiopäivillä, mutta aloitteet eivät johtaneet käytännöllisiin toimiin. Suomen itsenäistyttyä ja maailmansodan päättymisen jälkeen Suomen huoltovarmuuskysymykset nousivat heti vahvasti esille maan talouselämää järjesteltäessä. Vaihtoehtona ollut liittyminen Saksan talousjärjestelmiin kaatui Saksan tappion ja sitä seuranneen talouskriisin johdosta. Strategiset tuotannon haarat oli saatava kotimaisiin käsiin.

 

Talvitie lähetetään ostosmatkalle Saksaan

 

Pian ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen Suomen kauppa- ja teollisuuskomissio teki uuden aloitteen rikkihappoteollisuuden käynnistämisestä maassa. Tämän seurauksena Yrjö Talvitie lähetettiin alkuvuodesta 1919 Saksaan tutustumaan mahdollisuuksiin tehdaslaitteistojen ostamiseksi. Investoinneista käyty keskustelu johti muun muassa Suomalaisten Kemistien Seuran perustamiseen.

Pellervo-Seuran ja Maatalousseurojen Keskusliiton edustajat tekivät vuoden 1919 valtiopäivillä aloitteen ”komitean asettamiseksi tutkimaan mahdollisuuksia valmistaa kotimaassa niitä apulantoja, joita maanviljelyksemme tarvitsee”. Keskustelu maan taloudellisesta ja tuotannollisesta itsenäisyydestä alkoi saada laajan kannatuksen.

Yrjö Talvitie sai Saksassa mahdollisuuden ostaa käyttämättä jääneen rikkihappo- ja superfosfaattitehtaan koneiston. Maatalousministeri Kyösti Kallio valtuutti lokakuussa 1919 Talvitien ja Berliinin lähettiläänä toimineen Juho Jänneksen ostamaan laitteet. Kauppa allekirjoitettiin vuodenvaihteessa 1919–1920. Tehtaiden johtoon asetettiin johtokunta, jonka puheenjohtajaksi kutsuttiin Wäinö Tammenoksa.

 

Ketjuteollisuuden ryhmä muodostettiin turvaamaan Suomen taloudellista itsenäisyyttä

 

Rikkihappo- ja superfosfaattitehtaiden sijoituspaikka Suomessa määräytyi raaka-ainetta tuottavan Outokummun kaivoksen liikenneyhteyksien mukaan. Norjalaisessa omistuksessa olleen Ab Outokumpu Oy:n ajauduttua käytännössä konkurssiin yritys valtiollistettiin vuonna 1920, ja sen tuotanto jatkui turvaten rikkikiisun tuotannon myös rikkihappotehtaan tarpeisiin. Rikkihappotehdas päätettiin sijoittaa Lappeenrantaan ja superfosfaattitehdas Kotkaan, jonka etuna oli valtamerilaivaliikenteen mahdollistava suursatama.

Tehtaiden vaatimat niiden raaka-aineiden ja tuotteiden kuljettamiseksi tarkoitetut rautatienrakennus- ja satamatyöt aloitettiin nopeasti, mutta Kotkan satamassa sattuneen tulipalon seurauksena superfosfaattitehtaan rakennustyöt viivästyivät. Kotkan tehdas valmistui syksyllä 1922. Lappeenrannan rikkihappotehtaan koneistot käynnistyivät samaan aikaan. Rikkihappo kuljetettiin superfosfaattitehtaille rautatievaunuilla.

Kuva: Wikipedia

1920-luvun kuluessa muodostettiin maan taloudellisen itsenäisyyden turvaamiseksi olennainen ketjuteollisuuden ryhmä, josta rikkihappo- ja superfosfaattitehtaat muodostivat keskeisen tekijän. Muita yhdessä toimivia strategisia tuotantolaitoksia olivat Valtion Ruutitehdas Vihtavuoressa, Imatran voimalaitos ja Outokummun tuotantolaitokset Kuusijärvellä ja Imatralla. Lisäksi valtion hoitoon otettiin joukko telakoita, lentokonetehdas Helsingissä, sekä kivääritehdas ja tykkitehdas Jyväskylässä.

Valtion omistamien liikelaitosten muuttamisesta osakeyhtiöiksi keskusteltiin koko 1920-luvun ajan. Lopullisen sysäyksen valtionyhtiöiden muodostamiseksi antoi syksyllä 1929 alkanut maailmanlaajuinen talouslama. Tämän seurauksena lakiesitys Outokummun, Imatran voimalaitoksen, Veitsiluodon ja rikkihappo- ja superfosfaattitehtaiden muuttamiseksi osakeyhtiöiksi annettiin loppuvuodesta 1931. Osakeyhtiöt muodostettiin joulukuussa 1933.

 

Kirjoittaja: Panu Nykänen

Kemistien mielenilmaisu1969

Peruskiven kanto HY:n uuden kemian laitoksen rakentamiseksi v. 1969

Olin Helsingin yliopiston kemistit ry:n hallituksen jäsenenä mukana kemistien mielenilmaisussa vuonna 1969 jolloin kannettiin noin satakiloinen kivi senaatintorin ympäri uuden laitoksen peruskiveksi 300 kemistiopiskelijan saattamana. Kiven vastaanotti rehtori Erkki Kivinen, joka suhtautui asiaan myötämielisesti. Tarvittiin monta rehtoria ennenkuin peruskivi, maattuaan päärakennuksen lattialla yli 20 vuotta, päätyi uuden kemian laitoksen perustukseen Kumpulan kampuksella 90-luvun alussa. Laitos pääsi muuttamaan uusiin ja ajanmukaisiin Chemicum tiloihin vuonna 1995. Sen myötä ympäri kaupunkia hajallaan olleet laitokset saivat yhteisen työskentely-ympäristön.

 

Hallituskadulla laboratoriotyöt tehneenä muistan sen, että laitokseen sisään astuessa ei voinut erehtyä siitä, että kemian laitokseen tultiin. Tuoksut olivat vahvoja ja vaihtuivat päivästä toiseen. Orgaanisen kemian osastolla tapasi olla tulipalo kerran kuussa. Itsekin sammutin sellaisen assistenttina fysikaalisen kemian osastolla. Jätenatriumit poltettiin laitoksen takapihalla. Elohopeaa kieri laboratorioiden lattioilla ja pöydät olivat happojen polttamia. Tislauksia tehtiin labrapöydillä ja eikä kemikaalien avokäsittely yhteisessä tilassa ollut harvinaista. Laitoksen viemäröinti ja ilmastointi  olivat arveluttavalla tasolla.  Suurille  ikäluokille tarjotut opiskeluneliöt olivat neljänneksen silloisista suosituksista.  Voi hyvin ymmärtää, että kivenkantajilla oli ihan oikeat syyt mielenilmaisuunsa.

Jouko Korppi-Tommola