Suomen itsenäistyttyä huoltovarmuuskysymykset nousivat vahvasti esille. Keinolannoitteiden käyttö oli Suomessa merkittävästi vähäisempää kuin muissa Euroopan maissa. Vuoden 1918 sisällissodan aikana maassa syntyi ankara elintarvikepula, jonka toistuminen haluttiin estää kotimaisen keinolannoitetuotannon perustamisella.

Suomalainen elintarviketuotanto ei riittänyt 1800-luvulla turvaamaan maan ruuan tarvetta ja Suomessa koettiin 1860-luvun lopulla suuri nälkäkatastrofi, joka tappoi noin kymmenesosan maan väestöstä. Nälkävuosien seurauksena Suomeen rakennettiin kattava kruununmakasiinijärjestelmä, jonka avulla pyrittiin ehkäisemään vastaavan toistuminen. Maan elintarvikehuolto oli kuitenkin tuonnin varassa 1900-luvun alkuun tultaessa.

Suomen talous perustui toimimiseen Venäjän keisarikunnan talousjärjestelmän ohessa. Tärkeimmät kauppakumppanit Suomelle löytyi Pietarin talousalueelta, jonne vietiin esimerkiksi paperi- ja pahvituotteita, halkoja ja maitotaloustuotteita. Pietarin suurilta teurastamoilta tuotiin esimerkiksi luujauhoa Suomen peltojen lannoittamiseksi, sekä suuria määriä viljaa, josta Suomessa oli jatkuva pula.

Suomalainen maatalous perustui pitkälle vanhoihin työmenetelmiin huolimatta siitä, että 1830-luvulta lähtien maassa oli annettu maatalousalan koulutusta Mustialan opistossa ja useissa pienemmissä oppilaitoksissa eri puolilla maata. Keinolannoitteiden käyttö oli Suomessa merkittävästi vähäisempää kuin muissa Euroopan maissa.

Ensimmäisen maailmansodan aikana yhteiskuntarauha Venäjällä alkoi rakoilla ja keväällä 1917 maaliskuun vallankumouksen yhteydessä elintarvikkeiden kauppa rajan yli katkesi kokonaan. Kun Suomessa syntyi poliittisen liikehdinnän seurauksena maataloustyöväen lakkoja kesällä 1917, seuraavana talvena ja vuoden 1918 sisällissodan aikana maassa syntyi ankara elintarvikepula.

Aloitteita kotimaisen keinolannoiteteollisuuden rakentamiseksi tehtiin jo vuoden 1917 valtiopäivillä, mutta aloitteet eivät johtaneet käytännöllisiin toimiin. Suomen itsenäistyttyä ja maailmansodan päättymisen jälkeen Suomen huoltovarmuuskysymykset nousivat heti vahvasti esille maan talouselämää järjesteltäessä. Vaihtoehtona ollut liittyminen Saksan talousjärjestelmiin kaatui Saksan tappion ja sitä seuranneen talouskriisin johdosta. Strategiset tuotannon haarat oli saatava kotimaisiin käsiin.

 

Talvitie lähetetään ostosmatkalle Saksaan

 

Pian ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen Suomen kauppa- ja teollisuuskomissio teki uuden aloitteen rikkihappoteollisuuden käynnistämisestä maassa. Tämän seurauksena Yrjö Talvitie lähetettiin alkuvuodesta 1919 Saksaan tutustumaan mahdollisuuksiin tehdaslaitteistojen ostamiseksi. Investoinneista käyty keskustelu johti muun muassa Suomalaisten Kemistien Seuran perustamiseen.

Pellervo-Seuran ja Maatalousseurojen Keskusliiton edustajat tekivät vuoden 1919 valtiopäivillä aloitteen ”komitean asettamiseksi tutkimaan mahdollisuuksia valmistaa kotimaassa niitä apulantoja, joita maanviljelyksemme tarvitsee”. Keskustelu maan taloudellisesta ja tuotannollisesta itsenäisyydestä alkoi saada laajan kannatuksen.

Yrjö Talvitie sai Saksassa mahdollisuuden ostaa käyttämättä jääneen rikkihappo- ja superfosfaattitehtaan koneiston. Maatalousministeri Kyösti Kallio valtuutti lokakuussa 1919 Talvitien ja Berliinin lähettiläänä toimineen Juho Jänneksen ostamaan laitteet. Kauppa allekirjoitettiin vuodenvaihteessa 1919–1920. Tehtaiden johtoon asetettiin johtokunta, jonka puheenjohtajaksi kutsuttiin Wäinö Tammenoksa.

 

Ketjuteollisuuden ryhmä muodostettiin turvaamaan Suomen taloudellista itsenäisyyttä

 

Rikkihappo- ja superfosfaattitehtaiden sijoituspaikka Suomessa määräytyi raaka-ainetta tuottavan Outokummun kaivoksen liikenneyhteyksien mukaan. Norjalaisessa omistuksessa olleen Ab Outokumpu Oy:n ajauduttua käytännössä konkurssiin yritys valtiollistettiin vuonna 1920, ja sen tuotanto jatkui turvaten rikkikiisun tuotannon myös rikkihappotehtaan tarpeisiin. Rikkihappotehdas päätettiin sijoittaa Lappeenrantaan ja superfosfaattitehdas Kotkaan, jonka etuna oli valtamerilaivaliikenteen mahdollistava suursatama.

Tehtaiden vaatimat niiden raaka-aineiden ja tuotteiden kuljettamiseksi tarkoitetut rautatienrakennus- ja satamatyöt aloitettiin nopeasti, mutta Kotkan satamassa sattuneen tulipalon seurauksena superfosfaattitehtaan rakennustyöt viivästyivät. Kotkan tehdas valmistui syksyllä 1922. Lappeenrannan rikkihappotehtaan koneistot käynnistyivät samaan aikaan. Rikkihappo kuljetettiin superfosfaattitehtaille rautatievaunuilla.

Kuva: Wikipedia

1920-luvun kuluessa muodostettiin maan taloudellisen itsenäisyyden turvaamiseksi olennainen ketjuteollisuuden ryhmä, josta rikkihappo- ja superfosfaattitehtaat muodostivat keskeisen tekijän. Muita yhdessä toimivia strategisia tuotantolaitoksia olivat Valtion Ruutitehdas Vihtavuoressa, Imatran voimalaitos ja Outokummun tuotantolaitokset Kuusijärvellä ja Imatralla. Lisäksi valtion hoitoon otettiin joukko telakoita, lentokonetehdas Helsingissä, sekä kivääritehdas ja tykkitehdas Jyväskylässä.

Valtion omistamien liikelaitosten muuttamisesta osakeyhtiöiksi keskusteltiin koko 1920-luvun ajan. Lopullisen sysäyksen valtionyhtiöiden muodostamiseksi antoi syksyllä 1929 alkanut maailmanlaajuinen talouslama. Tämän seurauksena lakiesitys Outokummun, Imatran voimalaitoksen, Veitsiluodon ja rikkihappo- ja superfosfaattitehtaiden muuttamiseksi osakeyhtiöiksi annettiin loppuvuodesta 1931. Osakeyhtiöt muodostettiin joulukuussa 1933.

 

Kirjoittaja: Panu Nykänen

Share This